Odotellessa luin Suomen Kuvalehdistä Amin Asikaisen ja Antti Litjan tarinat sekä Mämmilöitä. Päätyovi parvekkeelle auki kesäaamuun, siellä käynnistyi jotain kireää. Ei mopo vaan ehkä moottorisaha, koska koska kaasuttelu ei loitontunut.
Sitten ovi aukeni ja saattue kutsuttiin sisään. Taitava pitkä pikkuneiti, kuului neuvolatädin arvio.
Karhuherraa lukevana sitä on jo pitkään muistanut tavallistakin useammin iloita jokaisesta päivästä, jona kaikki vielä on näin arkisen hyvin.
Harmaan farmarivolvotaksin kuljettaja viittoi meidät menemään ensin. Nyökkäsin kiitokseksi. Varokaa hyökkäilevää lokkia, luki lapussa sairaalan portissa. Toisella puolella detsamma. Viisto valo korosti HPY:n vanhaa puhelinlogoa katukaivon kannessa. Väärin pysäköity Saab 96 kavensi Runskin kaistan verran kapeammaksi. Pyyhkijän alla erheen hinta.
Tulee muistaa tuomien tuoksu ja järvivesi yhdessä, ajattelin, ja myöhemmin kirjoitin sen tähän.
Sen kerran kun liikkuu ilman ainuttakaan kameraa, tuntuu ikuistettavaa olevan kaikkialla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
"Sen kerran kun liikkuu ilman ainuttakaan kameraa, tuntuu ikuistettavaa olevan kaikkialla."
Ai mä en olekkan ainoa
Ilmiön täytyy jotenkin liittyä katolleen putoavaan voileipään.
Meidän Tyttö on syntynyt kaksi päivää aikaisemmin kuin Karhuherran Milja.
Kun vain aina muistaisi kuinka onnellinen sitä oikeasti onkaan.
Niinpä. Joka päivä olisi yritettävä muistaa.
Pieni huolen kouristus jossain syvällä alkaa lapsen syntymästä ja itse asiassa aikaisemminkin.
Lähetä kommentti