torstai 30. kesäkuuta 2011

Hietaranta

Toi uus kahvilahan on hirvee harmaa hökötys, naisääni sanoo. Miksei ne ois voinu kunnostaa sitä kaunista vanhaa.

uuden tieltäValmis kesäksi 2011, seinän kyltissä lukee, nyt taitavat viimeistellä. Näyttää isolta ja harmaalta. Bunkkerilta.

Muuten kaikki on Hietarannassa niin kuin aina. Me ja muut lapsiperheet pohjoispäässä, voimailu- ja beachvolleyväki etelässä. Kaiuttimista tulvinut jumputus puuttuu. Kaivan varpaat kuumaan hiekkaan, poimin talteen kirkkaan lasinsirpaleen.

Seurasaarenselällä vesibussi puksuttaa Mustasaaresta, ohittaa kirkkoveneen. Pikaveneitä muttei tällä kertaa kajakkeja. Lapset polskivat palelematta, pienimmät kaivavat vesirajaan kuoppaa ja kantavat siihen muoviämpäreillä vettä.

hietarantaOtatko fetakolmiota, äiti kysyy jossain, ja bubbelvattenia. Är du törstig, kysyy miesääni. Kaksikielinen perhe. Sinä ET riko sitä linnaa, äiti huutaa pienimmälleen, vielä kerran. Voi vittu että sen pitää, sähähtää jatkoksi hiljaa. JJA NYT! äiti ampaisee pystyyn ja raahaa kiljuvan lapsen käsipuolesta pyyhkeelle. Vähitellen uusi vesileikki vaimentaa vonkunan.

Neitosia bikineissään käy yksi kerrallaan kokeilemassa vettä, valelee sitä käsillä ylleen ja palaa kuivalle maalle. Nuori mies juoksee mereen ja heittäytyy hidastelematta aaltoihin, kroolaa kauemmas. Pikkupoika rannalla isoäidin kanssa, mummi katselee salaa pienen leikkejä onnellinen hymy kasvoillaan.

hellelauantaiPullonkerääjät kasseineen partioivat edestakaisin, lasken neljä eri hahmoa. Lokit ovat viime kesää röyhkeämpiä, pelmahtavat aivan viltin viereen ruoantähteitä etsimään. Parvi kinastelee meren yllä, jotain putoaa yhden linnun nokasta veteen.

Pilvi ajelehtii auringon eteen, katkaisee paahteen hetkeksi.

Silloin joskus 40 vuotta sitten täällä oli liukumäki, josta laskettiin veteen. Eteläpäässä kiipeiltävinä isot metalliset kehikot, jonkinlaiset vesihiihtosimulaattorit. Veden nieleminen toi vatsataudin, Rajasaaren puhdistamo pyöri vielä. Kompastuin hiekanrajassa kiertävillä betonilaatoilla, kotona äiti puhdisti vereslihalla ammottavan polven. Nyt osa laattapolusta on hautautunut hiekkaan.

Hautausmaan ja tenniskenttien välistä kotia kohti kävellessä pää on täynnä kuumaa auringonpaistetta. Silloin ja nyt.

2 kommenttia:

/mek kirjoitti...

Näitä muisteluja on hauska lukea, mutta jos et kerro kenellekään niin tunnustan, että ne aiheuttavat myös kateudentunnetta.

Minä sopisin mielenlaatuni puolesta oivallisesti vanhan sukutilan pitäjäksi taloon jonka ullakolta voisi löytää isoisoisän repunrepunrepun ja kalassa kävisin tietysti siinä viereisellä järvellä aina siinä saman syvännemontun kohdalla kun siitä saa hyvin ahvenia.

Niinpä on kai luonnollista, että lapsena tuli muutettua sen verran ettei ole oikein mistään kotoisin ja sitten itse päättämällä muutin koko maanosaa.

Näkökulmajuttujahan nämä tietenkin ovat, sillä minulle isoin muutto oli se kuudennella luokalla kun vaihtui kaupunki, koulu ja urheiluseurat. Olo oli pitkään kuin olisi kuuhun pudotettu. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että vanhasta osoitteesta uuteen oli linnuntietä kolme ja puoli kilometriä.

Mika kirjoitti...

Osut isoon asiaan, olen miettinyt samoja.

Itsellä iskee joskus tunne, että on jotenkin epäonnistunut kun ei ole edennyt maantieteellisesti tämän kauemmas. Oliko Simpsoneissa Homerin luokkakokouksessa kun hänet "palkittiin" muun muassa tyyppinä, joka on edennyt lyhimmän matkaa.

Ehkä ajatus liittyy jotenkin etäisesti peräkammarin poikiin.

Sitten taas Hannu Raittila kirjoitti, että oikea kaupunki on sellainen, jossa asiat eivät enää isommin muutu. Niinpä isoisä voi viedä lapsenlapsensa pelaamaan Väiskin kentälle, jossa itse pelasi lapsena.