Nurmikon tuoksu, paahtava aurinko, varjossa kostea vehreys ja aamukaste. Enemmän toista kuin ensimmäistä kotimaista. Paikallinen urheiluseura tarjoili futisnappuloille ensiluokkaisen turnauksen, jossa erotuomaritkin olivat nuoruudestaan huolimatta yli keskitason ja puhvetin tarjonnan kruunasivat muna-anjovispäälliset saaristolaisleivällä.
Uskon, että olisin melkein yhtä haltioitunut vaikka sää olisi ollut kolean sateinen. Vaikkakin välin Helsinki - Tammisaari ajaminen kuusi kertaa kolmessa päivässä tekee liki 600 kilometriä.
Paitsi että paikallisella koululla tarjoillut makaronilaatikko, lihapullat ja salaattipöytä olivat ensiluokkaisia, oli ilmapiiri muutenkin herttainen kuin Muumilaaksossa. Erilaiset tänk positivt -iskulauseet ruokalan tiskin vierellä ja käytävillä, koululaisten laatimat kiitosdiplomit ruokalan väelle.
Sama jatkui kaupungin kaduilla, jotka olivat puutaloineen ja toreineen kuin Peppi Pitkätossu -elokuvasta. Ja satama ja uimaranta sitten? Idylliset kahvilat, ohi kolisteleva paikallisjuna, leikkipuisto, uimapaikat.
Ja Eläintarhan vanhat puurakenteet mieleen tuova keskuskenttä, jolla ikäluokan pronssipeli ja finaali pelattiin? Joka on lukenut Max Lundgrenin Harjuvaara -kirjat, tietää tunnelman.
Miksi me suomenkieliset emme elä noin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti