Iltaöiden rauhoitukseksi Netflixistä Poirot-jaksoja, joita sieltä löytyy muutama. Ensin pari ensimmäisen tuotantoyhtiön leppoisampaa ja sitten myöhemmän, jonka kuvaustyyli levottomampi runsaammin kasvojen lähikuvin.
David Suchet'n sievistelevästi elehtivä Poirot itse, tietenkin, mutta myös lavastus ja miljöö. Ajoneuvot, paikat, asut, yläluokan puhetyyli ja tavat kun koko smokkipukuinen herraseurue totta kai nousee pystyyn naisen poistuessa pöydästä.
Myrkkyihin perehtyneen agathachristiemäisen sievänsiistit murhat, joissa uhri on korkeintaan luonnottoman kalpea tai brutaalimpia menetelmiä käytettäessä hänen paitansa valkoiseen miehustaan ilmestyy pieni veriläikkä.
Ja todistajan aikoessa juuri paljastaa murhaajan nimen nainen surmaa hänet pikkuruisella derringerillä seitsemästä metristä juuri sydämeen osuvalla laukauksella.
Melkeinpä mikä tahansa elokuvallinen tarina tarvitsee myös kauniita kasvoja kuten tarinoiden "Lucy Crale", "Elinor Carlisle" tai "Linnet Ridgeway-Doyle".
Mutta ennen kaikkea yleisrauhallisen tunnelman ja huoliteltujen yksityiskohtien vuoksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
realistisen rikoskirjallisuuden ystävän kuuluisi varmaankin halveksia arvoitusdekkarien epätodellisen mutkikkaita juonia ja menneen maailman yläluokkaista tai pikkuporvarillista henkeä, sillä tämä aika suosii yksityiskohtaisia kuvauksia kidutetuista, raiskatuista ja silvotuista uhreista. dekkaritätimme näyttää jääneen pahasti alakynteen teoksillaan, joissa murhattu saattaa korkeintaan siististi sinertää takan edustalla.
nykydekkareissa uhka tulee uhrin elämään yleensä ulkopuolelta, sattumanvaraisesti. christien jutuissa murhaaja taas löytyy aina lähipiiristä ja on lukijan ratkaistavissa kuin palapeli. yksi asia minua vähän hymyilyttää: aina kun joku christien avainhenkilö on vilaukseltakaan nähnyt epäilyksenalaisen, hän pystyy tunnistamaan tämän missä vain. surullinen arkielämän totuus on kyllä se, että emme usein tunnista edes sitä ihmistä, jota olemme tervehtineet puolen tusinaa kertaa.
meri
Liikkuvasta kuvasta puhumattakaan.
Kun maailman iltayöstä hiljennyttyä koettaa selata kanavia, tuntuu jokaisella hiiviskelevän joku sadistinen paloittelumurhaaja, jota kuvankaunis nais- ja komea miesetsivä pastellisävyiseksi valaistussa tai tummansynkeässä ympäristössä jahtaavat.
Silloin kahden kanavan aikaan ja ennen internetiä tuli kahlattua aika lailla kaikki Dame Agathat, parhaat useampaankin otteeseen.
Lähetä kommentti