Pikkuisia iloja

Se tyydytyksen tunne, kun aamiaispöydässä onnistuu laskemaan loppuun lapsen kanssa illalla jumiin pähkäillyn matikkaprobleeman.

Osaaville tietty alkeita, mutta kun itse näin 35 vuoden tauon jälkeen avaa aineen kirjan, pitää ensimmäiseksi kerrata itselleen, mikä käsite sellainen yhtälöpari taas olikaan.

Talvisesta katupölyiseksi

Voi sen ääneenkin sanoa

Uutinen Soc&comin tuoreesta tutkimuksesta:

Kauniilla ulkonäöllä on yleisesti myönteinen vaikutus menestykseen, ja ihmiset uskovat sen viestivän myös hyvistä ominaisuuksista. Hyvännäköiset ihmiset ansaitsevat paremmin, saavat parempaa kohtelua, saavuttavat korkeamman aseman ja ovat onnellisempia.

Lentopallopomo IS:n haastattelussa vaikkakin nyhdettynä:

On selvää, että yleisö haluaa tulla katsomaan kauniita pelaajia, että sponsorit haluavat omat mainoksensa kauniiden pelaajien peliasuihin ja yhteistyökumppanit mielellään kutsuvat edustavia pelaajia asiakas- ja henkilöstötapahtumiinsa.

Erilliset jutut päivän virrassa osuivat silmiini liki peräkkäin.

Pari sotakirjaa

Kuusitoistavuotiaana vapaaehtoiseksi SS-joukkoihin lähteneen Aarne Kähärän muistelmateoksen Pääkallosotilas luin oikeastaan jo kansakouluiässä Niilo Lauttamuksen kirjoittamana ja nimellä Vieraan kypärän alla. Niin identtisiä kokemukset olivat.

Erona vain, että Lauttamus tiesi aikalaisten tietävän, mistä puhutaan. Tähän on uuden sukupolven lukijoita varten ympätty [tylsiä] jaksoja toisen maailmansodan kertausta ja SS-organisaation kuvailua. Se tuli selväksi, että veteraani on loukkaantunut kaikkien SS:ssä palvelleiden rinnastamisesta keskitysleirivartijoihin ja sodankäyneiden kohtelusta muutenkin.

Neuvostoilmavoimien naislentäjistä kertova Ljuba Vinogradovan Yönoidat hipaisee Aarne Kähärän muistelmia siinä kohdin kun lentotukikohta on 1942 evakuoitava uhkaavasti lähestyvän juurikin Wiking-divisioonan tieltä.

Varsinaisista kuuluisista yösuristeluista suomalaisten Hermosahaksi ristimillä Polikarpov-kakkosilla kirjassa kerrotaan vähän, mutta naispuolisista taistelulentäjistä yleisemmin paljon. Toisaalta vähätellyistä, toisaalta Vasili Stalinin suosikkeina etuoikeutetuista.

Melkeinpä mielenkiintoisinta on neuvostoilmavoimien sota-arjen kuvaus. Matkat junien tavaravaunuissa, majapaikat, ravinto. Lentäjille kohtalaista ruokaa, aliupseereille huonoa ja miehistölle surkeaa hirssipuuroa. Vaatteet, joita naissotilaat etevästi ompelivat ja tuunailivat, etenkin kauneudestaan kuulu Lilja Litvjak. Ja ihmissuhteet, miesten huomio, ja kuten kuin ohimennen mainitaan, naisten välinenkin, miten suvaittua lienee sitten edistyksellisessä neuvostomaassa ollutkaan.

En keksi tälle otsikkoa

Ennenkin kirjannut tänne jonnekin, että tällaiset kirjat saavat miettimään sotimisen mielekkyyttä tehokkaammin kuin kymmenen pasifistipamflettia.

Jos tätä nyt sotakirjaksi voi sanoa, kun kyse on järjestyksenpidosta voitetun sodan jälkeisessä Bagdadissa.

Erittäin synkkä teos kyllä. Sinnittelyä päivä kerrallaan vihamielisessä ympäristössä tienvarsipommien, luotien ja singonkranaattien keskellä miettimässä, kuka tänään kuolee tai vammautuu.

Humvee-jono avointen paskaviemärien reunustamalla kadulla miehistöt tähystämässä kämmenet hikisinä jokaista epäilyttävää roskakasaa tai kohoumaa.

Tärykalvot puhkova pamahdus ja maailman katoaminen pölypilveen. Jonka hälvetessä joka paikka autossa on verestä liukas, ajajalta puuttuvat kädet ja kk-ampujalta jalat ja radiomies hengittää oudon katkonaisesti, minkä ymmärtää huomatessaan hänen takaraivossaan aukon ja siitä valuvan harmaan massan.

Nopeasti kuolevat tuntuvat pääsevän oikeastaan kirjassa vähimmällä, jopa se autoon elävältä palanut. Pisimmät päivät, viikot ja kuukaudet ovat edessä kotona Yhdysvalloissa sotilassairaalassa, jossa asioita kirjan eräänlaisena keskipisteenä katsova everstiluutnantti käy.

"A chance for that child to to grow up in peace and to realize dreams", is what President Bush said any mother wants, but in the gazebo their wishes had been updated. Some would smoke. Some would drink. Some were on medication for indigestion, and most were on anti-depressants. "Whatever it takes for a mother who spends twenty hours a day in the burn unit watching her son scream", Markelz explained.

Ja tämä kaikki vasta nimensä vapaaehtoisesti alimmalle riville piirtäneiden ammattisotilaiden kohtaloiden osalta.

Koko touhun mielekkyys kyseenalaistuu tehokkaimmin sillä, että kirjailija antaa kysymyksen leijailla rivien väleissä.

Ei saa sanoa karhu

Bloggaajanimimerkki Tiedemiehen mietteissä on jotain tuttua:

Kun kirjoitamme yhteiskunnasta ja politiikasta, sanamme otetaan usein painavampina ja vakavampina kuin ne on tarkoitettu. Mitä hyvänsä lausummekaan siitä miten yhteisiä asioita voitaisiin järjestää toisin, sanamme otetaan herkemmin aitoina ilmentyminä arvoistamme ja sisimmistä tunnoistamme. Koen tämän kammottavana.

Ja:

Usein tällaisen ajattelutavan takana on monenlaisia virhekäsityksiä, mutta yksi nousee aina uudelleen esiin, ja se on se, että ihmisten uskomuksia -- siis käsityksiä siitä millaiset tosiasiat ovat voimassa ja millaiset eivät -- tulisi jotenkin määrittää se, mitä hän pitää hyvänä tai oikeana. So. kyvyttömyys erottaa arvot ja tosiasiat toisistaan.

Luulen, että kyse on useimmiten kiireisestä ja huolimattomasta "keskustelusta", jossa kuulija oikeastaan erottaa joukosta vain joitain avainsanoja ja luulee niiden pohjalta ymmärtävänsä ilmaisijan tarkoituksen.

Uusille mukavuusalueille

Kokki 36 kokeilee: linssimuhennos.

Öljyä, sipulia, valkosipulia, porkkanaa. Ne linssit.

Lihalientä (kasvisliemikuutiot olivatkin lopussa).

Hyppysellinen currya, toinen chilijauhetta, vähän paprikaa.

Maku: ohoh, tulipa aikas hyvää.

Kuulostellaan, mitä mieltä ruoansulatus on.

Lempeät säteet

Jossain lapsena luetussa tietokirjassa se oli: mustavalkoinen  kuva laihoista suomalaisista lapsista kevätauringossa. Vuosi 1918, nälkä, köyhyys ja espanjantauti mainittu.

Vielä nykyäänkin arjen banaalien murheiden painama ihminen voi saada voimia astuessaan ulos kevätauringon lämpöön.

Jalkakäytäviä jo kuivunut ja harjattu hiekasta, säteet kimmeltävät ajoradan vesilätäkössä, joku kaivanut moottoripyöränkin murisemaan katua alas.

Kevätsunnuntain auringossa

Tarinoiden voima

Kuvajournalisti emeritus Jore Puusa näkyy julkaisseen tarinan. Väitän monen kuuluisan kirjailijan nimissä painetun paljon huonompia.

Ja pidän ajatuksesta, että elämää kokeneet ihmiset kirjoittaisivat muistojaan auki.

Kuolema iltapäivällä

Jokin Hemingwayn tyylissä kiehtoo. Tai siis suomentajien tulkinnoissa Hemingwayn teksteistä, koska pääasiassa niihin olen tutustunut.

Tapa sanoa asiat ikään kuin "näin se on" -väittein välttäen silti saarnaavuus tai besserwisseriys. Kuulostaen siltä, että lukijalla on lopulta kuitenkin lupa arvioida itse väitteiden arvo.

Tuollaiseen sävyyn olisi vaikea tietoisesti pyrkiä.

Yritys prosenttilaskuksi

Sen harvan kerran kun tulee skannailtua TV-kanavia, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka paljon uskomatonta, anteeksi murteeni, skeidaa sieltä puskee.

Kyse lienee kuitenkin kanavien määrän räjähtämisestä verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin.

Hyvääkin katsottavaa on tarjolla enemmän kuin silloin, kun sitä viikon hyvää elokuvaa odotettiin päiväkaupalla. Eihän siitä ole kauaa (vai onko), kun lehdessä julkaistiin lista TV:ssä kevään (tai kesän tai syksyn) mittaan nähtävistä leffoista ja sieltä merkittiin tärkeitä päivämääriä muistiin.

Mutta kun näppituntumalla 90 prosenttia nykyisestä kanavatulvasta on sisällöltään roskaa, on senkin volyymi valtava.

Tärkeää on vain puutarhanhoito, jos sekään

Politiikka on kai tavallaan tärkeämpää kuin urheilutulokset, mutta politiikan toimittajat ja uutiset melko lailla yhtä hassuja kuin sportin puolella.

Jatkaako Möttönen puuropuolueen puheenjohtajana tai että viikunapuolueen kannatuksen kolmen prosenttiyksikön nousu ei mahdu virhemarginaaleihin uutisoidaan kuin isoinakin asioina.

Tähän ikään on ehtinyt syntyä vaikutelma, että poliitikkoja ja jopa puolueitakin tulee ja menee ilman, että mikään maassa sen kummemmin muuttuu.

Jotain aikaisesta linnusta

Herääminen lauantaiaamuna viideltä pakkaus- meikkaus- ja kampauksenrakennusurakkaan kävi jo rutiinilla. Toki faijan osana oli onneksi lähinnä pysyä kahvimukeineen poissa tieltä.

Itä-Uudenmaan poliisi varoitti Twitterissä tienpintojen liukkaudesta, ja suola-auton tarmokkaasta menosta päätellen viesti näkyi löytäneen Helsinkiinkin.

Pirkkolan jäähallin ylätasanteella parveili haukottelevia vanhempia ja isovanhempia, muutamalla muovinen matkakahviastia kourissa. Pikkusisarukset juoksentelivat eestaas siellä tai alhaalla kaukalon vierellä. Samalla areenalla luisteltiin joskus 1976 kahdeksikkoa P-pisteiden ympäri viiksekkään valmentajan läiskiessä mailansa lavalla lisää vauhtia housun persauksiin.

Joukkuepalloiluissa on tapana jupista päiväpelien mielettömyydestä, koska pelaajahan on vireessä vasta illalla. En tiedä, oliko jääprinsessojen kopissa valiteltu samaa ennen kuin ensimmäinen joukkue aloitti oman suorituksensa täsmällisesti 8.00.

Toinen kierros lähti kymmentä vaille yhdeksän, ja kuvien metatiedot kertovat joukkueiden ryhmittyneen palkintojenjaon jälkeiseen yhteiskuvaansa jo klo 10.31.

Kotona esikoinen nukkui vielä, kun kolistelimme sisään.

Iltapäivällä tuskailtiin somessa naisten jäämistä miesten pyörittämien urheiluseurojen toiminnassa lapsipuolen asemaan. En oikein saanut vastausta ehdotukseeni, että naiset perustaisivat ja pyörittäisivät itse seuroja, joissa niin ei taatusti kävisi. Muistutin kuitenkin viettäneeni aamun maksavana katsojana urheilukilpailussa, jossa niin urheilijat ja valmentajat ja tuomarit kuin lähes kaikki tapahtuman järjestäjätkin olivat naisia ja homma toimi mainiosti.

Sitä haluaisi vaistomaisesti olla avuksi

Tulisitko viikonlopuksi talkoolaiseksi ottamaan valokuvia, kysyivät sympaattisen organisaation sympaattista tapahtumaa järjestävät sympaattiset ihmiset.

Ensi-impulssi oli tietenkin vastata että no voinhan mä, mutta hetki kannattaa aina ensin miettiä.

Kurkkaus tapahtuman sivuille näytti aikatauluksi lauantaina aamukahdeksasta iltakahdeksaan ja sunnuntaina aamukahdeksasta pitkälle iltapäivään. Päälle muutama tunti per päivä matkoihin ja kuvien valitsemiseen, käsittelyyn ja julkaisemiseen.

Ja kuten nykyään tapa yleistyy, kuvia tulisi ilmestyä julki ei rupeaman päätteeksi vaan heti ja pitkin päivää tiputellen. Mikä mutkistaa yhden miehen työprosessia yllättävän paljon.

Vastasin, että nyt en valitettavasti kyllä ole tulossa.

Älä kuvaa ilmaiseksi, on yhden jakson aiheena alan ammattilaisten Peter Forsgårdin ja Matti Sulannon Valoaalloilla-podcastissa. Se tavallaan tangeeraa aihetta. Ja lausuu itse asiassa, että ilmaiseksikin voi joskus kuvata, mutta väärin olettamuksin sitä ei kannata tehdä.

Jonkun verran kuvanneena on ollut tavallaan oikeastaan itsekin yllätys, kuinka vähän kyse on nonchalantista napin painelusta silloin kun ollaan tosissaan liikkeellä. Jos ruutuihin yrittää yhtään ideaa, jokainen valotus vaatii pinnistämistä ja keskittymistä. Sellaisen viikonlopun jälkeen tuntee sunnuntai-iltana päässään tehneensä.

Luureissa

Saahan puhelimiinkin, mutta jotenkin vanhan mp3-soittimen sattuminen silmiin innosti lataamaan päiväkävelylle podcasteja.

Television tiiliskivet -sarjassa ei oikeastaan uutta mutta mukavaa mukanahehkuttelua Uusi Sherlock -sarjasta.

Vikasietotilan jakso Mä olen media jälleen ihan kuunneltava, vaikka herrojen nokkeluuksien hienoinen omahyväisyys välillä hankaakin vastaan. Bloginostalgikko olisi tietenkin kuunnellut pidempäänkin setä Haakanan muisteluita, mutta ehkä ne ovat jossain toisessa jaksossa.

Juuso Pekkisen ohjelma äänisuunnittelijoista kannatti kuunnella yöllä kotona ympäristön hiljennyttyä. Sen verran kiintoisia ääninäytteitä. Sopivasti hiljennettynä oli Ruotsin-laivan konehuone mitä unettavinta taustahuminaa.

Ääniin liittyy myös eilen siivoamisen taustoiksi käynnistetty Radio Suomi. Fagerholmin, Riihelän ja Ihamäen päivistä on toki aikaa, mutta toimittajien kovin kansanomainen puhekieli Ylen taajuudella kuulosti oudolta. Ehkä aika on vain ajanut ohitseni.