Viime viikkoina ihmetellyt, miksi lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat niin vahvoja ja eläviä mutta viime vuosikymmenten himmeitä ja epäselviä.
Usein puhuttu "ohi vilistävistä ruuhkavuosista" sun muusta, mutta ehkä se ei riitä selitykseksi.
Valloittavatko vanhimmat muistot paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kuvan niistä niin vahvasti, että uudemmat havainnot samoista ja samanlaisista asioista jäävät himmeiksi luonnoksiksi niiden päälle? Vai onko kyse (myös) ajan volyymistä: Näitä myöhempiä vuosia on niin paljon prosessoitaviksi ja ne ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia?
Tähän sopii taas tuo vuosi sitten täällä siteeraamani
Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti