Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.
Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.
Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa.
Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.
Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät. Vamos, vamos, venga, venga!
Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti