Düttmann, Pakkanen ja Jungner

Kolmen miehen elämää Töölön kirjaston muistelmahyllystä. Hävittäjäsotaa itärintamalla, Muistaakseni ja Outolintu.

Peter Düttmannin vaiheet on veteraani sanellut nauhalle ja naputeltu siitä jutustelevaan muotoonsa. Erilaista, mutta toimii. Hitler-Jugendin moottoroidussa osastossa aloittanut mutta sitten Luftwaffeen mielinyt "Bonifazius" saavutti itärintamalla Bf 109:n ohjaimissa 152 ilmavoittoa ja ammuttiin alas tai teki pakkolaskun 19 (!) kertaa. Messerschmittin tykit koituivat myös pari neuvostopanssarivaunun kohtaloksi. Monista kaputteista pahin tuli, kun moottori vuoti pakokaasua ohjaamoon ja taintuvan pilotin viimeinen muisto on sivuikkunan avaaminen ilmassa. Taskussa on Mauser, jonka viimeinen patruuna varattu itselle, mutta vihollista keskeisempi riski on lopulta tekniikka, sen aikaisen rajallisen luotettavuuden vehkeissä. Menestyksen avaimet ovat tutut: Hallitse työkalusi viimeisen päälle, pidä silmät auki, ammu tarkasti ja pidä Rotte koossa. Monesta aseveljestään poiketen Düttmann onnistui laskeutumaan siviilielämään ilman vuosia venäläisten vankeudessa.

Kirjailija Jukka Pakkasen ensimmäinen muisto on Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944. Lauttasaaressa kasvaa urheilusta innostunut koulupoika, sotilas, jonka upseerihaaveet sotki paha atooppinen ihottuma, ympäristöradikaalihtava biologi mutta oman tiensä kulkija, YLEn radio- ja TV-toimittaja ja sitten kirjailija, joka kehitti taiteen romanttisesta suhteestaan urheiluun, Italiaan ja Helsinkiin. Maantiellä kertyy kilometrejä, itsetunto menee vuoristorataa kustantamojen julkaisu- ja hylkäyspäätösten mukana. Vuodet vierivät, nuoruus muuttuu muistoiksi ja historiaksi. Tunnetun lyhytsanaisessa tyylissä on jotain samaa numeroatekemätöntä shit happens -asennetta kuin Matti Mäkelällä.

Mikael Jungnerin aikaisista muistelmista nousevat toki ensin esiin tuttuakin tutummat yksityiskohdat: Lapsuuden Monopoli, Uusi Finanssi ja Wangaratta, koottavat Spitfiret ja Messerschmittit, ensikänni ja Vodka Limen maku. Ja kesä 1984: Lienemmekö istuneet pääsykokeissa samassa salissa? Ehkemme ihan, sen verran eroa alkukirjaimissa. Opiskeluvuosien naistenkaatoa kuin keilaradalla ei voi kuin seurata kateellisena, luulisin? Muistot politiikan ja liike-elämän kulissien takaa ovat semikiinnostavia, filosofoinnit hiukan vähemmän. Liikkeisssään lyhytjänteinen kirjoittaja vaikuttaa staattisen lukijan silmään itsekeskeiseltä ja ärsyttävältäkin, mutta mitä pidemmälle pääsee, sitä enemmän huomaa nyökkäilevänsä keskeiselle asenteelle hyväksyvästi. On petollisen helppoa mutta väärin suistua joukosta erottuvien ja pinnallisuuksien pilkkaamiseen ja suomalaiseen tuppisuiseen sulkeutuneisuuteen, mutta eteenpäin ne eivät vie mitään. Ehkä läheisen menettäminen ja vakava sairaus ovat helpottaneet sen oivaltamista, että elämä on liian lyhyt sen murehtimiseen, mitä muut itsestä ajattelevat. Uuden uskaltaminen ja avoimuus ovat parempi vaihtoehto. Lukiessa harmittaa edelleen, että työ YLEn uudistajana ei saanut jatkua pitempään.

Jungnerin tylytystä ihmistä rajoittaville säännöille en kuitenkaan ihan vielä tällä osta. Onko typerämpää argumenttia kuin "jos kaikki muutkin saisivat saman, mitä siitä tulisi?". - - - Todellisuudessa "jos kaikki" -ilmiötä ei ole. Kaikki eivät halua. Kaikki eivät kysy. Kaikki eivät ole paikalla. "Jos kaikki" -kommentti on tapa kertoa, että päätöksentekijällä ei ole valtaa, ymmärrystä tai sydäntä poiketa koneellisista ohjeista, jotka hän on saanut.

Pistän tämän pointin muistiin ajattelun aineksiksi, mutta tarvitaan vielä antiteesiä ja synteesiä.

Jokainen teos ansaitsisi toki oman luonnehdintansa. Mutta jos jää liikaa hieromaan, ei lopulta tule kirjoittaneeksi yhdestäkään. Siksi mieluummin näin.