Ratapihan paikkeilla kreosootin tuoksu

Eilinen oli se vihreä päivä kun suomalainen näki, että löytyy luonnonkauneutta muualtakin. Ensin se järvenrannan raitti penkkeineen ja istutuksineen, veteen peilautuvine satumetsineen. Sitten kirkon ja sairaalan takaa lisää rantapuistoa. Valtavat puut, hiekkaranta, palatsi, ruuhet ja onkimiehet. Murattimetsä. Iso etana, koruna kimaltava koppakuoriainen, joutsen ja sorsat ja ötökätkin.

Tänään kovempaa ja äänekkäämpää estetiikkaa siitä lähtien kun 11.16 Poznanista puuskutti laituriin. Veturi lähti kohti kääntösiltaa ja tallia uuden kiinnittyessä toiseen päähän. Kaipa ruutupaitaiset lippalakkiset veturimiehet tekivät tarkistuksensa ihan oikeasti eivätkä vain turisteja varten.

Aikataulunmukainen lähtö tuotti asianmukaiset savu- ja höyrypilvet, jotka jäivät leijumaan ratapihan päälle.

Topparoikka ahersi hakkuineen, lapioineen ja harjoineen, kauha tyhjensi vaunua kuorma-auton lavalle vai vastoinko päin.

Pohjoisempana vielä entisöityjä ja vapaasti ruostuvia vetureita, tallin puoli sai vielä jäädä myöhemmäksi. Toisesta suunnasta työveturi vaimikäkö kiskotraktori, toisesta ensin yksi ja sitten toinen vihervä dieselveturi.

Mutta illalla peleistä palatessa auringonlasku maalasi kaupungin persikanväriseksi ja kukkivien tuomien tuoksu sekoittui helleillan pölyyn.

Aistien ylikuormitus.

Veturinpillin vihellys

Opuksia kiilteli telineissä vaikka kuinka, mutta matkakirjaa ei ollut löytyä millään. Päädyin lopulta Jan Guillou -suomennokseen Suuri paljastus.

Embraer lipui putken päähän niin myöhään, että lähdön arvasi viivästyvän. Blogien lukijana tunnistin yhden kanssamatkustajan joko bloggaajaksi tai ainakin kaksoisolennoksi. Pitkä mies kumminkin.

Lentokoneruoan moittiminen on väsynyttä, mutta niin oli aamun rieskakin kun apea salaatti pyysi anteeksi ja nuutunut juusto häpeili olemassaoloaan. Kahvi oli kuitenkin kuumaa ja Fazerin sininen konvehti moitteeton.

Bussin ikkunasta tienviittoja: Köpenick, Schönefeld, Küstrin. Näillä main tasan 63 vuotta sitten.

Keltaisia rypsipeltoja, hitaasti pyöriviä tuulivoimaloiden siipiä. Rajan jälkeen bussin jouset pääsivät töihin. Idyllisiä metsiä, jotka pyrkivät katoksi tien ylle. Hevoskärryistä varoittava liikennemerkki.

Bonuksena se, että määränpää tunnetaan kuulemma Euroopan viimeisistä yhä oikeasti liikennöivistä höyryvetureista. Osin sponsoroituina ja perinteen ylläpitämisen hengessä, kai. Vaan ainakin yksi tallista pilkistävä näkyi höyryävän ja tuo ääni äsken ikkunanraosta oli selvästi veturinpilli.

Kesäviikonloppu

Toukokuun ensimmäinen viikonloppu ja puut vihreinä jo. Ei yleensä, muistaakseni.

Kampintorilla yksinäinen skeittaaja, lauantaina, ja sarjiskaupan ikkunassa satasen Tintti-raketti. Eikä edullinen pienempikään. Albertilla Galleria Luovan ovi kutsuvasti auki, joten seinillä valikoituja vuoden lehtikuvia ja hyllystä kassalle 20th Century Photography, ihan pieni, repun sivutaskuun sopiva. Kahviakin olisi saanut ja lehtiä löytynyt.

Sepänpuisto, Laivurinkatu, Villa Johanna, rannassa ihmismeri ja nurmilla lekottelijat. Nosturi, ja hinaajat kaijassa. Helios ja Iso-Pukki. Ruoholahden Cittarista vielä samanlaiset kengät, saman tien jalkaan ja vanhat aulan roskikseen. Kaksi turistia vilkuili alta kulmain.

Sunnuntaina ei sen koleampaa, mutta Toivo Kuulan puisto ja puiden lomasta Kesärannan torni. Seurasaaren sillan kupeesta perilliselle vanhan ajan mansikkaa ja itselle appelsiinisorbettia. Hinta à 2,60 toki ridiculous, kuten pariskunta totesi, mutta hinta on informaatiota ja jono oli pitkä. Rannemmas rauhassa syömään. Meriharakka kahlasi rantavedessä, silkkiuikkukopari se lipui ohi ja lokki ja hanhi ja mitäkaikkea. Kolme pienkonetta kiersi muodostelmassa kaupungin yllä.

Illalla Finnair Stadiumilla väliin välähti ja vähän jyrisi, mutta aurinko häikäisi pilvenreunan yli. Seitsemän maalia ja nykyään on laulavia fanijoukkojakin, mutta onneksi pikkumies ei saanut kaikista riimeistä selvää.

Sade alkoi juuri kun noustiin kolmoseen. Perillä tuoksui kastunut katupöly kesälle.

Kevään lämpimin päivä

Ruskea rouhe

Hesarin Oma kaupunki -kisan voittaja, fillarilähetti Markus Mattsson suosii muun muassa Väiskin kaltseja eli Hietakannaksen kallioita, jotka hänelle ovat Tölikan kaltsit piknikillä istumista ja oluenjuontia varten.

Erinomainen valinta. Toivottavasti voittaja ja muutkin muistavat viedä roskat mukanaan, kalliot kun olisivat vielä mukavammat ilman kaikkia niitä ruskeita lasinsiruja ja mäyräkoirapahveja. Ja toivottavasti Rakennusvirasto muistaa tyhjentää roskikset tarpeeksi usein. Koska suurin osa kävijöistä kuitenkin muistaa hoittaa roskansa oikeaan paikkaan, ne pienet vihreät täyttyvät nopeasti.

Töölö tiilestä tehty

Pikkuriootti

Phil Amerikasta tarjoaa kuvareportaasin meitä muita vapaampien helsinkiläisten vapunvietosta. Kiintoisa kohta tuo pankkiautomaatti, joka saa tai sitten ei selityksensä kommenteissa.

Ehkä ikäni vuoksi en ymmärrä tätä logiikkaa, että this of course enraged the crowd causing a small riot to ensue ja made the crowd hostile, which led to the destruction of property, bottles being tossed, and further violence down Esplanadi.

Vähän niin kuin semmoiset mielenosoitukset, joiden jälkeen jää rikottuja ikkunoita ja töhrittyjä seiniä, vaikka kulkue on pehmoinen ja pörröinen ja kaikki osanottajat haluavat vain laulaa ja tanssia ja kasvattaa veljeyden kukkasia.