Ratapihan paikkeilla kreosootin tuoksu

Eilinen oli se vihreä päivä kun suomalainen näki, että löytyy luonnonkauneutta muualtakin. Ensin se järvenrannan raitti penkkeineen ja istutuksineen, veteen peilautuvine satumetsineen. Sitten kirkon ja sairaalan takaa lisää rantapuistoa. Valtavat puut, hiekkaranta, palatsi, ruuhet ja onkimiehet. Murattimetsä. Iso etana, koruna kimaltava koppakuoriainen, joutsen ja sorsat ja ötökätkin.

Tänään kovempaa ja äänekkäämpää estetiikkaa siitä lähtien kun 11.16 Poznanista puuskutti laituriin. Veturi lähti kohti kääntösiltaa ja tallia uuden kiinnittyessä toiseen päähän. Kaipa ruutupaitaiset lippalakkiset veturimiehet tekivät tarkistuksensa ihan oikeasti eivätkä vain turisteja varten.

Aikataulunmukainen lähtö tuotti asianmukaiset savu- ja höyrypilvet, jotka jäivät leijumaan ratapihan päälle.

Topparoikka ahersi hakkuineen, lapioineen ja harjoineen, kauha tyhjensi vaunua kuorma-auton lavalle vai vastoinko päin.

Pohjoisempana vielä entisöityjä ja vapaasti ruostuvia vetureita, tallin puoli sai vielä jäädä myöhemmäksi. Toisesta suunnasta työveturi vaimikäkö kiskotraktori, toisesta ensin yksi ja sitten toinen vihervä dieselveturi.

Mutta illalla peleistä palatessa auringonlasku maalasi kaupungin persikanväriseksi ja kukkivien tuomien tuoksu sekoittui helleillan pölyyn.

Aistien ylikuormitus.