World of Tanksissa hörhöt eri puolilta maailmaa iskevät yhteen virtuaalimaisemassa. Vastaan tulee monenlaista pelaajatemperamenttia kuten varmaan kaikissa vastaavissa peleissä.
Kertonevatko mitään ihmisistä niiden takana?
Kulloisenkin pelityylin joutuu toki valitsemaan pitkälti sen mukaan, onko alustana vaikkapa Himmelsdorfin raunioituneena savuava kaupunki vai Prohorovkan aukeat, mutta salasuojaiset kummut ja harjanteet.
Joissain maisemissa toimii oma ehdoton suosikkityylini: Maksimaalinen näkymättömyys kärsivällisesti lehvistön suojassa vaanien kunnes pahaa-aavistamaton lähestyjä on kasvanut tähtäimen asteikossa tarpeeksi suureksi. Ja silloin.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
lauantai 10. marraskuuta 2012
Harmaa meri ja taivas
Silakkapihvejä hamstrasin buffasta eniten, ja ruokahan se laivoilla muutenkin on asioita parhaasta päästä.
Muuten kaikki pyörii etenkin sen yhden eli viinan ympärillä, ja kai nyt sentään sen toisenkin. Masentavimmillaan tunnelma on aamupäivällä kun harottavasilmäiset ja -hiuksiset zombit tepastelevat tahmeilla matoilla ja siemailevat apeina tölkeistään.
- Ja sit mä kävin välillä baarissa ottamassa viskiä...
- Onneks varattiin tarpeeks juotavaa...
- Kai kantomiähiä löytyy, mää tarjoon sit pussissa porukoille...
- Eiks tää hajuvesi vallan laatukamaa oo...
- Mitäs sää oot rymynny...
- Tappelin... tai mitään tapellu, yks hullu kävi päälle... kaks tikkiä tossa...
- Mitä miehiä, mikä komppania...
Itämurteita paljon, ja hämettä.
Muuten kaikki pyörii etenkin sen yhden eli viinan ympärillä, ja kai nyt sentään sen toisenkin. Masentavimmillaan tunnelma on aamupäivällä kun harottavasilmäiset ja -hiuksiset zombit tepastelevat tahmeilla matoilla ja siemailevat apeina tölkeistään.
- Ja sit mä kävin välillä baarissa ottamassa viskiä...
- Onneks varattiin tarpeeks juotavaa...
- Kai kantomiähiä löytyy, mää tarjoon sit pussissa porukoille...
- Eiks tää hajuvesi vallan laatukamaa oo...
- Mitäs sää oot rymynny...
- Tappelin... tai mitään tapellu, yks hullu kävi päälle... kaks tikkiä tossa...
- Mitä miehiä, mikä komppania...
Itämurteita paljon, ja hämettä.
perjantai 9. marraskuuta 2012
Puusa oikeassa ja väärässä
Skrubu.netin kirjoitus harrastajavalokuvaajista aikamme punkkareina viittasi myös J. Puusaan.
Puusan jotkut ylilyönnit saavat toki katseen harhailemaan kiusaantunesti katonrajassa, mutta kannattaako niistä provosoitua niin paljon kuin jotkut tekevät? Kun ikää tulee enemmän ja mahdollisuuksia ja hävittävää alkaa olla vähemmän, monet muuttuvat suorasanaisemmiksi.
Puusa on oikeassa siinä, että ammattilaisten työn korvautuessa kuvatulvassamme yhä enemmän amatöörien ilmaisella sisällöllä tulvan laatu väistämättä samentuu. (Tämä käsitykseni ei tosin perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan oletukseen, että näin on käytävä. Onko vertailtu analyyttisesti vaikkapa päivän sanomalehtien kuvitusta esimerkiksi 1972 versus 2012?)
Puusa on väärässä tai ainakin taistelee tuulimyllyjä vastaan siinä, että paluu entiseen olisi jotenkin mahdollinen ja amatöörit jättäisivät ("journalistisen") kuvaamisen ammattilaisille. Valokuvaaminen ammattina nyt vain on muuttunut, ja sitä yrittävän on vain muututtava aikojen mukana kuten esimerkiksi valokuvaaja Peter Forsgård on blogissaan yhä uudelleen muistuttanut.
Itse voin median kuluttajana miettiä, voisinko tehdä jotain suosiakseni laadukkaita kuvia käyttäviä julkaisuja. Ja vanhempana ja kanssaihmisenä, mitä voisin tehdä edistääkseni jälkikasvussani ja muissa kuvien lukemisen taitoa.
Valokuvauksen harrastajana olen joskus saanut tehtyä kuvan, josta joku on tykännyt. Silti ei tulisi mieleenkään lähteä kuvaamaan vaikkapa jonkun häitä tai muuta ainutkertaista tilaisuutta, vaikka joskus pyydetty onkin. Liian suuri vastuu ja riski amatöörille.
- - -
Kaikki yllä on tietenkin vain sivujuonnetta verrattuna mielenkiintoisempiin kysymyksiin. Kuten mitä kuvaamme, miten ja ennen kaikkea miksi?
Puusan jotkut ylilyönnit saavat toki katseen harhailemaan kiusaantunesti katonrajassa, mutta kannattaako niistä provosoitua niin paljon kuin jotkut tekevät? Kun ikää tulee enemmän ja mahdollisuuksia ja hävittävää alkaa olla vähemmän, monet muuttuvat suorasanaisemmiksi.
Puusa on oikeassa siinä, että ammattilaisten työn korvautuessa kuvatulvassamme yhä enemmän amatöörien ilmaisella sisällöllä tulvan laatu väistämättä samentuu. (Tämä käsitykseni ei tosin perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan oletukseen, että näin on käytävä. Onko vertailtu analyyttisesti vaikkapa päivän sanomalehtien kuvitusta esimerkiksi 1972 versus 2012?)
Puusa on väärässä tai ainakin taistelee tuulimyllyjä vastaan siinä, että paluu entiseen olisi jotenkin mahdollinen ja amatöörit jättäisivät ("journalistisen") kuvaamisen ammattilaisille. Valokuvaaminen ammattina nyt vain on muuttunut, ja sitä yrittävän on vain muututtava aikojen mukana kuten esimerkiksi valokuvaaja Peter Forsgård on blogissaan yhä uudelleen muistuttanut.
Itse voin median kuluttajana miettiä, voisinko tehdä jotain suosiakseni laadukkaita kuvia käyttäviä julkaisuja. Ja vanhempana ja kanssaihmisenä, mitä voisin tehdä edistääkseni jälkikasvussani ja muissa kuvien lukemisen taitoa.
Valokuvauksen harrastajana olen joskus saanut tehtyä kuvan, josta joku on tykännyt. Silti ei tulisi mieleenkään lähteä kuvaamaan vaikkapa jonkun häitä tai muuta ainutkertaista tilaisuutta, vaikka joskus pyydetty onkin. Liian suuri vastuu ja riski amatöörille.
- - -
Kaikki yllä on tietenkin vain sivujuonnetta verrattuna mielenkiintoisempiin kysymyksiin. Kuten mitä kuvaamme, miten ja ennen kaikkea miksi?
tiistai 6. marraskuuta 2012
Herääviä Töölöjä
Töölöäkin herätellään paikallisaktiivisuuteen ainakin kahdelta taholta, jotka näin asukkaan silmin profiloituvat hiukan eri tavoin.
Perinteinen Töölö-seura antaa lausuntoja, jotka saavat osakseen NIMBY-komentteja, järjestää korkeakulttuurisia rientoja, ajaa paikallisten kauppojen ja muiden yritysten asiaa. Keski-ikäisyyttä ja vanhuutta, kokouksia ja pöytäkirjantarkastajia, kravatteja ja jakkupukuja, kevätauringon valonsäteessä leijailevaa tomua.
Facebookissa vastaan tullut nuorekkaampi Töölö-liike kertoo tekevänsä Töölöstä hauskempaa kaupunginosaa. Listalla näyttää olevan nykytaidetta, korttelipihojen elävöittämistä, nykytaidetta, roskiin menevien ruokien hyödyntämistä, nykytaidetta, kyläjuhlat (joilla nykytaidetta), juoksutekniikkaa, teatteria, pyöräilyn edistämistä ja nykytaidetta. Jälkimausta löytyy ympäristöliikettä, spontaaniutta, viherpiiperrystä, sosiaalista mediaa ja nopeaa reagointia.
Ja ovat ne kohdanneetkin.
Töölöliike ja Töölö–Seura järjestävät Hietarannassa maanantaina 10.9. klo 17 alkaen Hietsun Paviljongilla tilaisuuden, jossa kuullaan paikan ja rakennuksen historiasta.
Itseäni mietityttäneitä paikallisia asioita viime vuosina ovat olleet lähikulmien liikuntapaikkojen (etenkin Väiskin kentän) tila ja hoito, huoli ylinopeuksista ja päin punaisia ajamisesta (ei tässä tarkoita autoilun tai pysäköinnin vaikeuttamista) sekä Hietarannan tienoon tulevaisuus. Mielenkiinnon listan viimeiseen kohtaan näyn jakavan Töölö-seuran ja Töölö-liikkeen kanssa.
Ja linkiksi HBL:n Hietsu-juttu.
Perinteinen Töölö-seura antaa lausuntoja, jotka saavat osakseen NIMBY-komentteja, järjestää korkeakulttuurisia rientoja, ajaa paikallisten kauppojen ja muiden yritysten asiaa. Keski-ikäisyyttä ja vanhuutta, kokouksia ja pöytäkirjantarkastajia, kravatteja ja jakkupukuja, kevätauringon valonsäteessä leijailevaa tomua.
Facebookissa vastaan tullut nuorekkaampi Töölö-liike kertoo tekevänsä Töölöstä hauskempaa kaupunginosaa. Listalla näyttää olevan nykytaidetta, korttelipihojen elävöittämistä, nykytaidetta, roskiin menevien ruokien hyödyntämistä, nykytaidetta, kyläjuhlat (joilla nykytaidetta), juoksutekniikkaa, teatteria, pyöräilyn edistämistä ja nykytaidetta. Jälkimausta löytyy ympäristöliikettä, spontaaniutta, viherpiiperrystä, sosiaalista mediaa ja nopeaa reagointia.
Ja ovat ne kohdanneetkin.
Töölöliike ja Töölö–Seura järjestävät Hietarannassa maanantaina 10.9. klo 17 alkaen Hietsun Paviljongilla tilaisuuden, jossa kuullaan paikan ja rakennuksen historiasta.
Itseäni mietityttäneitä paikallisia asioita viime vuosina ovat olleet lähikulmien liikuntapaikkojen (etenkin Väiskin kentän) tila ja hoito, huoli ylinopeuksista ja päin punaisia ajamisesta (ei tässä tarkoita autoilun tai pysäköinnin vaikeuttamista) sekä Hietarannan tienoon tulevaisuus. Mielenkiinnon listan viimeiseen kohtaan näyn jakavan Töölö-seuran ja Töölö-liikkeen kanssa.
Ja linkiksi HBL:n Hietsu-juttu.
maanantai 5. marraskuuta 2012
perjantai 2. marraskuuta 2012
Onko videoista mihinkään?
Kirjoittaa pohjoinen mediayrittäjä Rautasilta:
Aloin viisi vuotta sitten yrittäjäksi kuvitellen, että video tulee pieniinkin yrityksiin. Ei tullut edes isoihin.
Ja linkkinsä Ville Tolvasen (muutakin kuin videoita käsittelevään) tekstiin aiheesta.
Noin viisi vuotta sitten näin kun CNN:ää tehtiin Kolumbus Circlellä. Yksi mies, kamera ja suora lähetys. Tajusin videotuotannon arvon romahtavan ja sisällöntuotannon demokratisoituvan. Kuka tahansa voisi perustaa oman median, toimia median tavoin ja rakentaa vaikkapa televisiokanavan yrityksen sisälle.
Mutta hiljaista on ollut. Mistä ihmetys:
Miksi KONE ei voisi olla kokemus? Miksi yritys ei viestisi sisältä, sivulta, ulkoa tai livenä? Miksi koko kommunikaatio on pelkkää nykertämistä? PDF-liitteitä alkeellisilla kotisivuilla? Rahasta ei voi olla kysymys sillä eihän fiksu tekeminen paljon maksa.
Edellisen johdosta muistiin itselle muutama miete:
Yksi:
Suuryrityksen tasolla ei ehkä paljoa maksa, mutta ihan pienessä organisaatiossa ammattilainen tekemässä esimerkiksi säännöllistä laadukasta liikkuvaa kuvaa olisi tuntuva menoerä. Ja oman toimen ohella ei ihan heti laadukasta synny (joskin).
Kaksi:
Verkossa liikkujana huomaan useimmiten sivuuttavani videot jos tarjolla on samaa tietoa nopeasti silmäiltävänä tekstinä. Videon katsominen vie aikaa ja tapahtuu tekijän määräämällä tahdilla. Mikä siis toimii videona ja nimenomaan videona?
Kolme:
Seuraavan sukupolven videonkäyttötavoista pitää muistaa kirjoittaa erikseen.
Näitä pitää miettiä.
Aloin viisi vuotta sitten yrittäjäksi kuvitellen, että video tulee pieniinkin yrityksiin. Ei tullut edes isoihin.
Ja linkkinsä Ville Tolvasen (muutakin kuin videoita käsittelevään) tekstiin aiheesta.
Noin viisi vuotta sitten näin kun CNN:ää tehtiin Kolumbus Circlellä. Yksi mies, kamera ja suora lähetys. Tajusin videotuotannon arvon romahtavan ja sisällöntuotannon demokratisoituvan. Kuka tahansa voisi perustaa oman median, toimia median tavoin ja rakentaa vaikkapa televisiokanavan yrityksen sisälle.
Mutta hiljaista on ollut. Mistä ihmetys:
Miksi KONE ei voisi olla kokemus? Miksi yritys ei viestisi sisältä, sivulta, ulkoa tai livenä? Miksi koko kommunikaatio on pelkkää nykertämistä? PDF-liitteitä alkeellisilla kotisivuilla? Rahasta ei voi olla kysymys sillä eihän fiksu tekeminen paljon maksa.
Edellisen johdosta muistiin itselle muutama miete:
Yksi:
Suuryrityksen tasolla ei ehkä paljoa maksa, mutta ihan pienessä organisaatiossa ammattilainen tekemässä esimerkiksi säännöllistä laadukasta liikkuvaa kuvaa olisi tuntuva menoerä. Ja oman toimen ohella ei ihan heti laadukasta synny (joskin).
Kaksi:
Verkossa liikkujana huomaan useimmiten sivuuttavani videot jos tarjolla on samaa tietoa nopeasti silmäiltävänä tekstinä. Videon katsominen vie aikaa ja tapahtuu tekijän määräämällä tahdilla. Mikä siis toimii videona ja nimenomaan videona?
Kolme:
Seuraavan sukupolven videonkäyttötavoista pitää muistaa kirjoittaa erikseen.
Näitä pitää miettiä.
torstai 1. marraskuuta 2012
Bondi ja muut
Töölöntorin reunalla ja ansiokas elokuvateksti.
Pari irtohuomiota:
Puolivanhat kotimaiset elokuvat kuten mainitut Anssi Mänttärin ohjaukset eivät aina listaudu alansa klassikoihin, mutta ajankuvauksina ja katoavien maisemien tallentajina ne ovat vertaansa vailla. Voisin kerätä tallenteina vaikka ihan siksi. Jarva-boksit ja Kaurismäkiä hyllystä jo löytyykin, mutta miten hyvin saanee noita muita?
"Oikeimmalta" James Bondilta on muka tuntuvinaan kaikista vaihtoehdoista Roger Moore, joten lienen tutustunut leffoihin hänen valtakaudellaan.
Itse asiassa taisin lukea Ian Flemingin Bond-seikkailut ennen elokuvien näkemistä. Sama pätee Mario Puzon Kummisetään, jonka lainasin kaverilta sinikantisena pokkarina..
Pari irtohuomiota:
Puolivanhat kotimaiset elokuvat kuten mainitut Anssi Mänttärin ohjaukset eivät aina listaudu alansa klassikoihin, mutta ajankuvauksina ja katoavien maisemien tallentajina ne ovat vertaansa vailla. Voisin kerätä tallenteina vaikka ihan siksi. Jarva-boksit ja Kaurismäkiä hyllystä jo löytyykin, mutta miten hyvin saanee noita muita?
"Oikeimmalta" James Bondilta on muka tuntuvinaan kaikista vaihtoehdoista Roger Moore, joten lienen tutustunut leffoihin hänen valtakaudellaan.
Itse asiassa taisin lukea Ian Flemingin Bond-seikkailut ennen elokuvien näkemistä. Sama pätee Mario Puzon Kummisetään, jonka lainasin kaverilta sinikantisena pokkarina..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
