Perimmäisestä keuhkoputken pohjukasta lähtevä aivastusten sarja voi saada hartian kramppaamaan. Aina oppii uutta.
Ja jos nuhaisena nukahtaa kympiltä, voi uni loppua jo kolmelta.
Avokatsomoon nurisin suomen kielen rappiosta. Mahdollisesta rappiosta, tarkoitan.
Mutta onko sillä väliä jos lukija kuitenkin ymmärtää, mistä on kysymys, haastaa kuviteltu keskustelukumppanini.
Ei välttämättä.
Mutta voisiko verrata vastaavaan keskusteluun valokuvauksesta? Riittääkö, että kuvasta erottaa, esittääkö se Kataista vai Urpilaista? Vai onko sitten lisäksi vielä parempia ja huonompia valokuvia?
Mikä yleensäkään on tekstin merkitys kenellekin? Puheen? Kuvien? Liikkuvien kuvien?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
mika
urheilutoimittaja selosti tänään radiossa jotakin futismatsia. hän hikeentyi johonkin pelisilmättömään pelaajaan ja sanoi tämän aivosähkökäyrän muistuttavan alankomaiden horisonttia.
kun se osuu, niin se osuu.
meri
Ilmeisestikään ei suomalainen urheilutoimittaja?
Tyylilaji ei kuulosta täkäläiseltä.
On sillä väliä. Vähän niin kuin jos minä laulan niin vaikka sanat menisi ihan oikein ei sitä jaksa kukaan loppuun kuunnella eikä siten sanoma mene perille.
Vaikka itsekin pidän monesti teräväkielisistä selostajista niin kaikkein eniten kunnioitan kuitenkin japanilaisia lukio-baseballin selostajia. (Nyt on taas lopputurnaus eli Koushien menossa). Koskaan en ole kuullut, että pelissä joku olisi ollut huono taikka kämmännyt. Jos koppi tippuu räpylästä niin "se oli kyllä vaikea pallo". Lopputuloskin on aina voittajan hyvyyttä, ei häviäjän huonoutta.
toimittaja oli britti. nappasin tämän chelsea-arsenal -ottelun selostuksesta siinä vaiheessa, kun tilanne oli 5-0
meri
Näen mielessäni japanilaisen selostajan aina välillä kumartamassa.
Selostajista niukemmin havaintoja.
Kirjoittavissa mietityttää tämä suomalainen tyyli, jossa ihanteena on omaa nokkeluuttaan korostava toimittaja mollaamassa nimeltä mainiten urheiluihmisiä, esimerkiksi seurajohtajia.
Lähetä kommentti