Suomalaisten liikkumattomuus puhuttaa.
Taannoin television ajankohtaisohjelmassa Juhani Tamminen ja kumppanit patistivat suomalaisia urheilemaan ja tekivät malliksi kameroiden edessä kilpaa kyykkyjä.
Urheiluihmisiä pursuava sosiaalisen median virtani totta kai komppasi hartaasti. Toinen toisensa jälkeen nousi todistamaan väkevästi, miten mahtavan olon ja endorfiinitulvan kunnon hikoilu antaa.
Samalla kuitenkin vahvistui tunne, että valmiiksi samanmieliset tässä kohottavat tunnelmaa. He, jotka jo nyt aloittavat päivänsä punttisalilla ja kruunaavat sen juoksulenkillä.
Jotain samaa koettiin kun Yle taannoin päästi ääneen ne, joissa muisto kouluaikojen jumppatunneista eri syistä herätti lähinnä puistatuksia. Urheiluihmiset eivät voineet ymmärtää moista.
Tammisen TV-kyykyt eivät kyllä minua motivoineet yhtään liikkumaan, myönsi muuan urheiluun myönteisesti suhtautuva Twitterissä. Eivät minuakaan. (Ja erikseen ammattihärnääjä Tuomas Enbuske, joka Twitterissä hamstrasi vastaväitteitä uskaltamalla väittää, että elämä voi olla nautittavaa ilman hikoiluakin.)
Nyt samaa henkeä Urheilusanomien nostettua pöydälle suomalaisten lasten liikkumattomuuden. Tämä aikapommi romauttaa vielä koko Suomen, elämänsä kentillä kiitäneet järkyttyivät.
Ei ole helppoa olla suomalainen lapsi, jonka harteille tulevaisuus kasataan. Pitää olla liikunnallinen, pitää olla yrittäjähenkinen, pitää hallita vieraat kielet, pitää osata luonnontieteitä, pitää osata kädentaitoja. Tai maamme kohtalo on sinetöity.
Itse asiasta on toki helppo olla samaa mieltä. Minunkin mielestäni voitaisiin aloittaa lanseeraamalla päiväkoteihin ja kouluihin kirmailuminimiksi tunti päivässä. Mutta miten ulottaa liikuntainto sinne passiivisten puolelle (ja elvyttää se meissä entisissä pelureissa)?
Entä miltäköhän maailma näyttää urheilu-ulottuvuuden ulkopuolella? Kaipa kulttuuriväki, helpon komplementtiosuuden valitaksemme, on yhtä huolissaan suomalaisten henkisten harrastusten kuihtumisesta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti