Vanhoissa albumeissa pistävät silmään ryhmäkuvat. Etenkin isoisällä näyttää olleen tapana, että maalle poikenneiden vieraiden tehdessä lähtöä haetaan kamera ja asetellaan joukko riviin. (Teknisenä yksityiskohtana huomio, että 70-luvun otokset ovat pahasti hiipuneet ja muuttaneet värejään siinä, missä paljon vanhemmat ovat kestäneet.)
Toki kaavamainen tapa ja klisee, mutta mikrohistorian tallentajana tehokas. Mitä useampi vuosi kuluu, sitä arvokkaammiksi tuollaiset kuvaushetkellä itsestäänselvät otokset muuttuvat. Niissä näkyy henkilöitä, joista ei muuten olisi yhtään kuvaa. Ja tietysti myös paikkoja, pukeutumista ja muuta mielenkiintoista.
Viimeksi tällä viikolla harmittelin, että muuatta organisaatiota kymmenisen vuotta sitten perustettaessa ei näpsäisty ryhmäpönötysruutua. Taiteellisempia yksittäisiä naamoja tilaisuudesta löytyy, mutta ihan samaa arvoa niillä ei ole.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
siitä on jo aikaa kun itse liimasin kuvia albumiin ja kirjoitin niiden alle elämäni kohokohtien päivämääriä. en tiedä sinun kokoelmastasi, mutta huomasin että omassani elämän parempi puoli komeilee useammin albumin lehdillä. ehkä ihmiset valitsevat tiedostamattaan ainoastaan iloiset ja onnelliset kuvat mukaan. hyvin harvoin sieltä tuijottavat itkuiset, saati vihaiset kasvot.
tämä on kyllä jännä juttu, sillä vaikka vain paraatikuvat kelpuutetaan, niissä esiintyvät henkilöt tunnistavat vuosien päästä myös idyllin pimeän puolen. jos he uskaltavat katsoa tarkkaan, he muistavat, mitä tapahtui ennen kuvan ottamista. kuka pelkäsi vanhempien riitaa, kuka tunsi itsensä lähimpien väheksymäksi, kuka häpesi likaista mekkoa.
meri
Omassa hyllyssä olevista albumeista en oikeastaan tunnista tuollaista. Tädin konfirmaatiopäivänä otetuissa kolmessa kuvassa mökötän, koska en liian pieneksi arvioituna päässyt mukaan kirkkoon, mutta muuten ei oikein millään mittarilla negatiivisia muistoja löydy.
Ei toisaalta isompia ilon purkauksiakaan. Tyypillisiä ovat nuo riviposeeraukset perusilmein.
Aikuisena itse kotona räpsityissä digiruuduissa on sitten jo ilmeitä ja tunteita, mutta pitkälti siksi, että juuri niitä on jahdattukin.
Lähetä kommentti