Kotimainen minisarja Punainen kolmio pisti Netflixin valikoimassa silmään. Hiukan hidas ja halvan nuhruisen oloinen toteutus, mutta tuntui tavoittavan jotakin. Ja halvan ja nuhruisen oloinen oli toki epookkikin.
Eero Ahon heikko ja juopoksi mureneva Yrjö Leino, Martti Suosalon kiivaileva Aimo Aaltonen. Juha Mujeen Zhdanovin venäjä ei ihan vakuuta, mutta Pekka Valkeejärven Esko Riekin pragmaattinen kyynisyys istuu kuvattuun aikaan. Työpöytänsä ääreen jämähtänyt Otto Wille Kuusinen, joka on sisäistänyt neuvostokommunismin periaatteen olla kyseenalaistamatta. Ja sokerina pohjalla Vappu Nalbantoglun Hertta Kuusinen itse. Liekö esikuvansa ollut samalla tavalla hottis, ehkä sen ajan kontekstissa hyvinkin. Ainakin tässä hahmo säteilee sisäistä voimaa ja energiaa, joka voisi saada luonteikkaista naisista viehättyvän katsojan melkeinpä ihastumaan.
Sarjan koskettavin hetki ei jää epäselväksi, sen verran yleismaailmallisia tietyt asiat ovat.
Isona pohjavireenä sama kuin Narcosissa: kysymys siitä, mitä läheltä kuvatut henkilöt sympaattisine piirteineenkin oikeastaan ovat tekemässä. Selvitä Helsingin ilmatorjuntapatterien sijainnit, saa sotilaskarkuri Heiman käskyn. Ja maksaa sitten ompelijatar Martta Koskisen kanssa hinnan maanpetoksestaan Malmin ampumaradalla teloitusryhmän kiväärien noustessa tähtäämään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti