Pokkarihyllystä pikaselailulla pakaasiin Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Kannatti.
Kasvu pojasta mieheksihän se on, kärjistetysti yhteen kesään pakattu ja jämäkkäkin, mutta romaanille sallittakoon. Oppikoululaisesta vastuunottajaksi muistakin ihmisistä perheessä ja töissä. Pertsa ja Kilu -kirjojen tapaan teini ei piehtaroi fiiliksissään vaan tekee kodin työt ja laittaa perunat ja kastikkeen kiehumaan ennen kuin vanhat ja väsyneet vanhemmat saapuvat töistä.
Miehenä olemisesta ja sellaiseksi tulemisesta, rinnalla tarkkailussa kohtalotovereita, omiin rooleihinsa ja olemisiinsa kasvaneita ja juuttuneita ja jo historiaan väistymässä olevia miehiä. Ja naisiakin, mutkattoman inhimillisiä, nuoren miehen näkeminä.
Jokin konstailemattoman toteavassa tavassa kertoa asioista tuo mieleen Alpo Ruuthin ja Hemingwaynkin.
Radiojuonne virittää tarinaa, samoin viittaukset vanhempien henkilöhistorian niihin piirteisiin, joita ei omille lapsillekaan kerrota. Ja plussaa hienovaraisesta 70-luvun alun ajankuvasta ja itselle varusmiesvuodelta tuttuja paikannimiä vilisevästä miljööstä. Merve, Aulanko, Hätilä...
Ei miestä käsketä kuin töissä ja armeijassa, vanhempi voi käskeä nuorempaa ja ylempi alempaansa, silloin se ei tunnu, siihen on tottunut ja voi totellakin, mutta muuten ei voi koska mies tietää parhaiten itse. Neuvoja voi kuunnella ja noudattaa mutta toisen sanomisen alle ei mies itseään jätä koska muuten on tahdoton ja näyttää muillekin että on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti