Asioiden sivussa

Sunnuntainko HS:ssa toimittaja Johanna Tikkanen kirjoitti helsinkiläisten ja (eräiden) maahanmuuttajien kohtaamisista? Esimerkkitapauksena miehensä alistama ja hakkaama nainen, jonka omassa maassa naisille ei myönnetä avioeroja ja jonka omassa maassa poliisiin ei voi turvautua. Ja että jotkut (maahanmuuttajien omien maiden) yhteisöt sulkevat apua hakeneet ryhmän ulkopuolelle.

Joten, kirjoittaa toimittaja:

Entä risut? Ne luovutan meille helsinkiläisille. - - Mikä meitä vaivaa?

Meitä?

(Okei, lehden toimittaja haluaa ravistella lehden lukijoita, tarinan varsinaiset pahikset kun eivät ehkä lehteä lue. Ja pointtina oli, että me voisimme kontaktia ottamalla auttaa. Silti näihin tulee joskus kummallisia kontrasteja.)

Kontrastina myös Hufvudstadsbladetin uutinen sekä toisaalta erään pahamaineisen poliitikon tekstit Helsingin sosiaalisesta rakenteesta.

Invandrare löper högre risk för att bli utslagna, och om invandrarna har många sämre lottade finländare som grannar är det lätt hänt att majoritetsbefolkningens dåliga vanor smittar av sig, säger Ritva Viljanen.

Round up the usual suspects.

Kaksi senttiä

Englanninkielisiä Twitter-novelleja muistan lukeneeni jo pitkään, mutta Nyt-liitteen tempaus toi teeman päiväksi suomenkielisellekin puolelle.

He totesivat rakkautensa kuolleen mutta vain toinen tweettasi siitä ironisesti. Viina halpeni. Satoi. #twitternovellit

Noin.

Harvinaista herkkua

Valokuva-analyysiä tarjoilee Puusa.

Sumua ja hiuslakkapilviä

Lauantaiaamuna kuudelta oli pimeää, mutta liikkeellä jo töihinmenijöitä ja muitakin. Mä juoksin just pakoon mustasukkasta poikakaveria mut liian hiljaa ja ajattelin et jos sullakin on tarina, lähestyi aavistuksen huojahteleva ei-kovin-vanha mies kahdeksikon pysäkillä. En ollut seurallisena.

Kurvin bussipysäkillä tursuivat roskikset yli. Pienestä avolavakuormurista noussut haalarimies kumosi sisällön lavalle ja alkoi lakaista loppuja kokoon.

Viisi minuuttia myöhemmin hiljensi ja seisahtui pysäkille Hämeentietä lähestynyt auto, jonka rekisteritunnusta minua oli neuvottu tähyilemään. Nousin kyytiin, ja auto starttasi kohti kuutostietä. Pimeys, takapenkin tenavien toivoma Vain elämää -CD, Daimler-Benzin tasainen hyrinä.

Kaakkois-Suomessa sumuista. Perillä Lappeenranta ja Kisapuisto.

Ensimmäiset kaunoluistelukisani. Paljon ihmeteltävää pallopeleihin kasvaneelle. Nutturoita, nalleja, kukkia ja koruja. Minuuttiaikataulu. Joka joukkueen jälkeen kaukalon tarkistava strassipartio. Käsien asennot, ilmeet, kyyneleet ja tyttökoulun palon äänimaailma. Tarkkaavaiset tuomarit. Elementit, osa-alueet, vähennykset. Neljän tunnin jälkeen lyhyt yö alkoi vaatia veronsa ja torkahtelin näkemään istualtani mikrounia. Palelsi.

Joukkueen ruokailu odotti Utin ABC:llä. Kanapastaa, totta kai. Itselle tilauksen ulkopuolisena noutopöydästä porsaanleike seurueineen. Huomenna vapaata, hyvästelivät valmentajat ja hautautuivat hetkeksi halaavien suojattiensa keskelle.

Illalla ei uni odotuttanut itseään.

Äänessä

Puheääni on mielenkiintoinen aihe, ja unkuri tarttuu.

Jäljennän tähän kontribuutioni:

Tallennetun oman äänensä kuuleminen ensi kertaa oli masentava isku, liekö kaikille. Tuoltako. Jännittyneitä narinoita kuulee paljon kun taviksia haastatellaan.

Huippuluokan radioääniä on harvassa. Mainittujen lisäksi tulee mieleen omalle korvalleni sopineet Esko Riihelä ja Ylen Aikaisen Olli Ihamäki. Ihan kuin olisin joskus kirjoittanut aiheesta.

Ihminen kaupan maailmasta kertoi, kuinka Heikki Kinnunen tuli mainosta tekemään. Kuuli, mitä pitää tehdä, puhui tekstin viimeisen päälle sisään yhdellä otolla, kiitti ja lähti. Ammattimies, ihminen ihasteli.

Ja viehättävän naisen tenhoa itämurre lisää 19 prosenttia, mutta se puoli on sitten oma aiheensa.

Laki- ja musacorner

Joskus tekis mieli - - - mersujen nokasta merkit varastaa, laulaa Maija Vilkkumaa, muttei silti anna musaa ilmaiseksi imuttaa.

Kyttä on natsisika, laulaa kapinallinen rokkari, kunnes kyttä nappaa rokkarin omaisuuteen kajonneen.

Juu, vedin monta mutkaa suoriksi, mutta silti jossain on jonkinlainen ristiriita.

Stillschweigen für Freiheit für Bretzelburg

Pudotapa taivaalta hyllyyni Spirou och Nicke -albumit. Tai Piko ja Fantasio, titteli taisi kuulua suomeksi.

Tai ehkeipä. Kaikkiin kultaisiin muistoihin ei pidä palata.

Hyviä vetoja

Nappisten nauhoja marraskuun iltapimeydessä solmiessaan juniorit keskustelevat Zlatanin unelmamaalista Englannin verkkoon, ja siitä kelpaakin keskustella.

Pitäjänmäen urheilukentän mainion tekonurmen vieressä loistavat ikkunoista kirjaston valot, ja sinne on hyvä hetkeksi hilpaista katseltuaan tarpeeksi syöttö - liike - syöttö - liike - keso -yhdistelmiä. Urheilulehti, Veikkaaja ja Suomen Kuvalehtikin selautuvat tällä kertaa ilman isompaa innostusta, mutta aikuisten sarjakuvat -nurkkauksessa komeilee esillä Naisen kanssa - Greatest Hits. Tällä elämänkokemuksella sanoisin, että sarja on harvinaisen tarkkanäköinen esitys miehen ja naisen kohtaamisesta maailmassa.

Valonheitinten loisteessa pojat pinkovat vielä viimeisiä viestejä, ja sitten siirrytään monitoimiliikkeisiin ja vatsoihin. Kännykkäsovellus kertoo bussin tuloon olevan 16 minuuttia. Sen ajan voi pallotella faijan kanssa.

Sinisten vilkkujen läike

Voimakoneiden hurina, rauhallisesti häärivät brankkarit, hiljaisina tummina hahmoina seisovat katselijat, liikennettä ohjaavan poliisin punainen valomiekka, risteyksen avautumista ovet avoimina odottavat raitiovaunut. Pellin kumahdus kun autosta irti leikattuja kappaleita heitellään sivuun.

Ja IS:n uutinen, jonka pääkuvaa polvistuja taitaa juuri ottaa.

Elielinaukio

Sen kymmenen minuuttia Myyrmäen-bussia odotellessaan voi ihmetellä ihmisiä, ääniä, valojen värejä.

Kollektiivinen muisti

Netistä löytyviin vanhoihin valokuviin hurahtaneena innostuin myös Kemppisen merkinnästä.

Tekijänoikeudet ja yksityisyyden suoja ja sellaiset tietenkin, mutta millainen kollektiivinen muisti verkko voisikaan olla, kun moni julkaisisi arkistojensa aarteita. Ja voisi teksteilläkin olla osansa.

Etäisesti liittyvät aiheeseen laivamuisteloni, jotka joku googlettaja saattaa löytää ja huomata niiden sivuavan omia muistojaan vaikkapa siinä mainituista aluksista. Ja se kun yhtäkkiä löysin verkosta kuvan faija-vainaan lapsuudenkodista ja muutakin.
- - - - -
Apropos valokuvat: Aikaisemman jatkoksi skrubu.net ja kertausta siitä, miten maailma muuttui ja mullisti kuvien tekemisen ja ennen kaikkea jakamisen.
- - - - -
Ja linkki linkkeihini vanhoihin valokuviin Helsingistä.
- - - - -
Kuvassa Neste Oy:n hinaajat Into ja Esta Sköldvikin satamassa arviolta kevättalvella 1976. Otos lienee itse veneestä räpsäisemäni.

Kypärä otsalla

Armeijassa kuulemma kiusataan, ja mikäpä minä olisin moista kiistämään. Silti aina mietityttävät semmoiset uutiset, että jokin on jotenkin ja sen mukaisesti ryhdytään toimenpiteisiin mutta tarkemmin lukemalla ilmenee, että se, että jokin on jotenkin, tarkoittaa, että jotkut kokevat jotain jotenkin.

Yrjöperskeleen merkintä  nauratti parissa kohtaa.

Päivän uutinen muuten on, että puolilaiskojen bloggaajien avokätiset valtionavut eivät ole ajan tasalla.

Kun nyt sotaisiksi heittäydyttiin, heitän pottiin vielä Tillmanin tekstin Nato-yhteensopivuudesta. Poliittista keskustelua Suomen liittoutumattomuudesta etsivät eivät klikkaa.

Ohimennen

World of Tanksissa hörhöt eri puolilta maailmaa iskevät yhteen virtuaalimaisemassa. Vastaan tulee monenlaista pelaajatemperamenttia kuten varmaan kaikissa vastaavissa peleissä.

Kertonevatko mitään ihmisistä niiden takana?

Kulloisenkin pelityylin joutuu toki valitsemaan pitkälti sen mukaan, onko alustana vaikkapa Himmelsdorfin raunioituneena savuava kaupunki vai Prohorovkan aukeat, mutta salasuojaiset kummut ja harjanteet.

Joissain maisemissa toimii oma ehdoton suosikkityylini: Maksimaalinen näkymättömyys kärsivällisesti lehvistön suojassa vaanien kunnes pahaa-aavistamaton lähestyjä on kasvanut tähtäimen asteikossa tarpeeksi suureksi. Ja silloin.

Harmaa meri ja taivas

Silakkapihvejä hamstrasin buffasta eniten, ja ruokahan se laivoilla muutenkin on asioita parhaasta päästä.

Muuten kaikki pyörii etenkin sen yhden eli viinan ympärillä, ja kai nyt sentään sen toisenkin. Masentavimmillaan tunnelma on aamupäivällä kun harottavasilmäiset ja -hiuksiset zombit tepastelevat tahmeilla matoilla ja siemailevat apeina tölkeistään.

- Ja sit mä kävin välillä baarissa ottamassa viskiä...
- Onneks varattiin tarpeeks juotavaa...
- Kai kantomiähiä löytyy, mää tarjoon sit pussissa porukoille...
- Eiks tää hajuvesi vallan laatukamaa oo...
- Mitäs sää oot rymynny...
- Tappelin... tai mitään tapellu, yks hullu kävi päälle... kaks tikkiä tossa...
- Mitä miehiä, mikä komppania...

Itämurteita paljon, ja hämettä.

Puusa oikeassa ja väärässä

Skrubu.netin kirjoitus harrastajavalokuvaajista aikamme punkkareina viittasi myös J. Puusaan.

Puusan jotkut ylilyönnit saavat toki katseen harhailemaan kiusaantunesti katonrajassa, mutta kannattaako niistä provosoitua niin paljon kuin jotkut tekevät? Kun ikää tulee enemmän ja mahdollisuuksia ja hävittävää alkaa olla vähemmän, monet muuttuvat suorasanaisemmiksi.

Puusa on oikeassa siinä, että ammattilaisten työn korvautuessa kuvatulvassamme yhä enemmän amatöörien ilmaisella sisällöllä tulvan laatu väistämättä samentuu. (Tämä käsitykseni ei tosin perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan oletukseen, että näin on käytävä. Onko vertailtu analyyttisesti vaikkapa päivän sanomalehtien kuvitusta esimerkiksi 1972 versus 2012?)

Puusa on väärässä tai ainakin taistelee tuulimyllyjä vastaan siinä, että paluu entiseen olisi jotenkin mahdollinen ja amatöörit jättäisivät ("journalistisen") kuvaamisen ammattilaisille. Valokuvaaminen ammattina nyt vain on muuttunut, ja sitä yrittävän on vain muututtava aikojen mukana kuten esimerkiksi valokuvaaja Peter Forsgård on blogissaan yhä uudelleen muistuttanut.

Itse voin median kuluttajana miettiä, voisinko tehdä jotain suosiakseni laadukkaita kuvia käyttäviä julkaisuja. Ja vanhempana ja kanssaihmisenä, mitä voisin tehdä edistääkseni jälkikasvussani ja muissa kuvien lukemisen taitoa.

Valokuvauksen harrastajana olen joskus saanut tehtyä kuvan, josta joku on tykännyt. Silti ei tulisi mieleenkään lähteä kuvaamaan vaikkapa jonkun häitä tai muuta ainutkertaista tilaisuutta, vaikka joskus pyydetty onkin. Liian suuri vastuu ja riski amatöörille.
- - -
Kaikki yllä on tietenkin vain sivujuonnetta verrattuna mielenkiintoisempiin kysymyksiin. Kuten mitä kuvaamme, miten ja ennen kaikkea miksi?

Herääviä Töölöjä

Töölöäkin herätellään paikallisaktiivisuuteen ainakin kahdelta taholta, jotka näin asukkaan silmin profiloituvat hiukan eri tavoin.

Perinteinen Töölö-seura antaa lausuntoja, jotka saavat osakseen NIMBY-komentteja, järjestää korkeakulttuurisia rientoja, ajaa paikallisten kauppojen ja muiden yritysten asiaa. Keski-ikäisyyttä ja vanhuutta, kokouksia ja pöytäkirjantarkastajia, kravatteja ja jakkupukuja, kevätauringon valonsäteessä leijailevaa tomua.

Facebookissa vastaan tullut nuorekkaampi Töölö-liike kertoo tekevänsä Töölöstä hauskempaa kaupunginosaa. Listalla näyttää olevan nykytaidetta, korttelipihojen elävöittämistä, nykytaidetta, roskiin menevien ruokien hyödyntämistä, nykytaidetta, kyläjuhlat (joilla nykytaidetta), juoksutekniikkaa, teatteria, pyöräilyn edistämistä ja nykytaidetta. Jälkimausta löytyy ympäristöliikettä, spontaaniutta, viherpiiperrystä, sosiaalista mediaa ja nopeaa reagointia.

Ja ovat ne kohdanneetkin.

Töölöliike ja Töölö–Seura järjestävät Hietarannassa maanantaina 10.9. klo 17 alkaen Hietsun Paviljongilla tilaisuuden, jossa kuullaan paikan ja rakennuksen historiasta.

Itseäni mietityttäneitä paikallisia asioita viime vuosina ovat olleet lähikulmien liikuntapaikkojen (etenkin Väiskin kentän) tila ja hoito, huoli ylinopeuksista ja päin punaisia ajamisesta (ei tässä tarkoita autoilun tai pysäköinnin vaikeuttamista) sekä Hietarannan tienoon tulevaisuus. Mielenkiinnon listan viimeiseen kohtaan näyn jakavan Töölö-seuran ja Töölö-liikkeen kanssa.

Ja linkiksi HBL:n Hietsu-juttu.

Risteykseen

Onko videoista mihinkään?

Kirjoittaa pohjoinen mediayrittäjä Rautasilta:

Aloin viisi vuotta sitten yrittäjäksi kuvitellen, että video tulee pieniinkin yrityksiin. Ei tullut edes isoihin.

Ja linkkinsä Ville Tolvasen (muutakin kuin videoita käsittelevään) tekstiin aiheesta.

Noin viisi vuotta sitten näin kun CNN:ää tehtiin Kolumbus Circlellä. Yksi mies, kamera ja suora lähetys. Tajusin videotuotannon arvon romahtavan ja sisällöntuotannon demokratisoituvan. Kuka tahansa voisi perustaa oman median, toimia median tavoin ja rakentaa vaikkapa televisiokanavan yrityksen sisälle.

Mutta hiljaista on ollut. Mistä ihmetys:

Miksi KONE ei voisi olla kokemus? Miksi yritys ei viestisi sisältä, sivulta, ulkoa tai livenä? Miksi koko kommunikaatio on pelkkää nykertämistä? PDF-liitteitä alkeellisilla kotisivuilla? Rahasta ei voi olla kysymys sillä eihän fiksu tekeminen paljon maksa.

Edellisen johdosta muistiin itselle muutama miete:

Yksi:

Suuryrityksen tasolla ei ehkä paljoa maksa, mutta ihan pienessä organisaatiossa ammattilainen tekemässä esimerkiksi säännöllistä laadukasta liikkuvaa kuvaa olisi tuntuva menoerä. Ja oman toimen ohella ei ihan heti laadukasta synny (joskin).

Kaksi:

Verkossa liikkujana huomaan useimmiten sivuuttavani videot jos tarjolla on samaa tietoa nopeasti silmäiltävänä tekstinä. Videon katsominen vie aikaa ja tapahtuu tekijän määräämällä tahdilla. Mikä siis toimii videona ja nimenomaan videona?

Kolme:

Seuraavan sukupolven videonkäyttötavoista pitää muistaa kirjoittaa erikseen.

Näitä pitää miettiä.

Bondi ja muut

Töölöntorin reunalla ja ansiokas elokuvateksti.

Pari irtohuomiota:

Puolivanhat kotimaiset elokuvat kuten mainitut Anssi Mänttärin ohjaukset eivät aina listaudu alansa klassikoihin, mutta ajankuvauksina ja katoavien maisemien tallentajina ne ovat vertaansa vailla. Voisin kerätä tallenteina vaikka ihan siksi. Jarva-boksit ja Kaurismäkiä hyllystä jo löytyykin, mutta miten hyvin saanee noita muita?

"Oikeimmalta" James Bondilta on muka tuntuvinaan kaikista vaihtoehdoista Roger Moore, joten lienen tutustunut leffoihin hänen valtakaudellaan.

Itse asiassa taisin lukea Ian Flemingin Bond-seikkailut ennen elokuvien näkemistä. Sama pätee Mario Puzon Kummisetään, jonka lainasin kaverilta sinikantisena pokkarina..