7. Sotahistoria
Riittävän kaukaa katsottuna, tietenkin. Sotiminen lienee asia, jonka jälkien näkeminen läheltä sopii korkeintaan kokeneiden poliisien, brankkarien, oikeuslääkärien ja ehkä ammattisotilaiden vatsalle ja hekin tarvinnevat sen jälkeen toipumisaikaa, debriefingin, alkoholia tai ne kaikki.
Mutta. Syytän osittain ympäristöä. Seitsenvuotiaana luin kuulemma MacLeanin Saattuetta Murmanskiin, ja Toinen maailmansota olikin vielä siihen aikaan kaikkialla. Divarissa käytiin viikoittain vaihtamassa pino Korkkareita. Koulukirjojen vieressä pöydällä odotti Airfix-liimalla koottavana ja Humbrol-maaleilla viimeisteltävänä Spitfire tai T-34 tai Tirpitz. Valmiit tuotokset komeilivat hyllyillä tai roikkuivat siimoista katosta elleivät menettäneet osia leikeissä. Lattialla taistelivat Airfixin Afrika Korps, British 8th Army ja U.S.Marines, ja jotkut olivatkin ehtineet hankkia pikkuäijiä tai isoja äijiä toista tuhatta. TV:ssä pyörivät Colditz, Kapteeni Kloss, Kevään seitsemäntoista hetkeä, Pommituslentäjät, suosikkini Panssaripartio (Czterej pancerni i pies) ja paljon muuta.
Toinen maailmansota oli kaukana historiassa mutta itse asiassahan se oli silloin lähempänä kuin tästä hetkestä taakse katsoen ensimmäiset otteluni Salibandyliiton sarjoissa.
Mikä siinä jaksaa joitain (miehiä) kiinnostaa, puuskahti joku toimittaja taannoin, ja ihan perusteltu kysymyshän se onkin. Ainakin tekniikka tietysti ensiksikin niin kuin ilman sotiakin: lentokoneet, laivat, ampuma-aseet, ajoneuvot. Ja eräänlainen pelillisyys, jos noin kepeää sanaa voi niin makaaberista asiasta käyttää. Nuo tekevät noin, mihin me vastaamme näin, jolloin he reagoivat siten, jolloin me… ja koko ajan tietysti yrittäen hämätä vastustajaa. Ja sitten ihmisen toiminta ja suoriutuminen äärimmäisissä tilanteissa. Vähän kuin urheilussa mutta paljon totisemmin panoksin.
Vanhemmiten ovat taistelukuvauksia enemmän alkaneet kiinnostaa sotimiseen liittyvät prosessit: tiedustelu, tiedonkulku, päätöksenteko paineen ja kiireen alla, logistiikka, tuotanto, infrastruktuurin ja sään merkitys.
Mitä vihollisesta tiedettiin ja ei tiedetty, miten informaatio arvioitiin, miten se onnistuttiin tai ei onnistuttu välittämään päätöksiä tekeville riittävän ajoissa, millaisia päätöksiä he tekivät tai olivat tekemättä. Viimeiseen onkin pureuduttu esimerkiksi viime vuosien elokuvissa: taistellako rannoilla, nummilla ja kaduilla vai neuvotellako Hitlerin kanssa, avatako tuli aamuöiseen Oslonvuonoon lipuvaa taisteluristeilijä Blücheriä vastaan, upottaako Belgrano vai luottaako uhan poistuvan? Painaako nappia vaikka lähestyvät ohjukset voivat olla vain häiriö tutkassa?
Onko egyptiläisten ryhmitys Suezin rannoille varmasti vain harjoitus, yrittäisivätkö liittoutuneet maihinnousua tällaisella säällä, mihin japanilaisten lentotukialukset katosivat ja mitä ne ovat tekemässä, hyökkääkö neuvostoarmeija Kannaksella, mikä on vihollisen vahvuus Arnhemin alueella, uhoaako Nasser vain vai olisiko arabien lentokentille iskettävä? Kummalle puolelle harjannetta Kevyen prikaatin pitikään rynnäköidä, kuinka monen portaan kautta tiedon Japanin lähettilään viestistä on kuljettava ennen kuin se ehtii Pearl Harboriin, pitäisikö Führer sittenkin herättää? Käyttääkö foliosilppua tutkahäirintään vaikka se samalla paljastaisikin tekniikan? Ottaako tilanne haltuun vai piiloutuako pullon kanssa lukitun oven taakse kuten väitetysti Fredendall Kasserinessa tai Amer Kuuden päivän sodassa. Kuinka paljon panssariprikaatin hyökkäys vaatii marssireitin tiedustelua ja teiden ja siltojen vahvistamista, polttoainetta ja ampumatarvikkeita kuljettavia säiliö- ja kuorma-autoletkoja, pioneereja raivaamaan miinoitteet, epäsuoraa tulta, ilmatorjuntaa ja ilmasuojaa, korjausjoukkueita evakuoimaan vaurioituneet vaunut, lääkintähuoltoa…
En ilmeisesti ole ainoa, koska sota-aiheisten kirjojen ja elokuvien julkaiseminen tuntuu jatkuvan melko vilkkaana. Näkökulmat toki ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet, mikä on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti