Luettua: Saana Nilsson: Suojeluenkeli

Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).

Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)

Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.

Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.

Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:

Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:

”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”

Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.

”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.

Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia: 

HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.

IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu

IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan

Ainakin Ylen juttu ansaitsee linkin: https://yle.fi/a/74-20205073

Risto Pakarinen: Alpo

Alpo: Risto Pakarisen ansiokkaasti kirjaama katsaus Alpo Suhosen ansiokkaaseen uraan ja arvokkaisiin ajatuksiin.

Ajatuksiin, joista osasta tunsin itsekin jonkin verran lukeneena saavani jotenkin kiinni mutta osa meni myös kieltämättä yli hilseen, kuten kansanomaisesti sanotaan. Eli en ole vielä lukenut ja sivistynyt tarpeeksi.

Syntyi ja kirjoitettiin kirjassa ihan aukikin kuvaa visionääristä, joka visionäärien tapaan sitten usein kuitenkin tarvitsee toiset ihmiset yrittämään viedä aloitetut asiat loppuun, maksamaan laskut ja siivoamaan jälkiä. Hiukan outo maku jäi omalla päätöksellä kesken jääneistä pesteistä ja jopa "nimi alla mutta en sittenkään tule" -tilanteista, mutta kaipa asemasta ja tasosta valmentajamarkkinoilla kertoo, että kysyntää silti edelleen riitti.

Antagonistina kirjassa häilyy koko ajan Kalervo Kummola, jonka muistelmat taannoin luin. Jospa näitä kahta voisikin verrata ihmis- ja toimijatyyppeinä: Korkealentoinen visionääri, jonka projektit saattavat jäädä kesken vastaan pragmaattinen bisnesmies, jolle lopputulos on kaikki, toimintatavoilla ja tulokseen johtavilla filosofioilla ei niin väliä.

Ehkä urheilussa joukkuepelinä on käyttöä molemmille ihmistyypeille.

Luettua: Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Helsingin Sanomat kertoi uutuuskirjan kertovan Töölöstä 1971 lähiöön muuttavasta tytöstä, joten mielenkiintoni heräsi. Koska muistan, kuinka kavereita 70-luvun alkupuolella muutti Töölöstä lähiöihin.

Eipä kirjassa kuitenkaan isommin Töölöä ollut. Pikemminkin se oli tarinan vaatima lähiölle kliseinen kontrasti, jossa on korkeat huoneet, erkkeri-ikkunasta näkymä puistoon, jossa vanhat naiset ulkoiluttivat lapsia ja koiria, salonkiin katetut kahvikupit ja Ekbergin leivosrasia. 

Meillä ei Töölössä ole tainnut olla noista kuin korkeat huoneet.

Kirjailijan teokseen päättämä pätkivän töksähtelevä teksti on lopulta enemmän mielenkiintoista kuin ärsyttävää. Saattaa jollain tapaa hyvinkin kuvata lapsen maailmaa, jossa voi olla  kaleidoskooppimaisia havaintoja ja vaikutelmia ilman aikuisen kokonaiskuvaa ja tietoa asioiden yhteyksistä.

Yksitoistavuotias Mirkku miettii ja puhuu sivulta toiselle Vietnamia, Biafraa, feminismiä, Afrikan tähden rasismia, saamelaisia ja ILO-sopimusta, edustuksellista informaatiopolitiikkaa. Ehkä tiedostavassa vasemmistolaisessa perheessä kasvaneet yksitoistavuotiaat ovat tosiaan olleet sellaisia, mutta omalla 70-luvullani en muista sellaisia kohdanneeni. Ehkä se oli vain kirjailijan tapa sanoa jotakin. Mietin, olivatko nuo kaikki edes sen ajan tiedostajien teemoja vai onko mukaan hiipinyt jo tätä vuosituhatta.

Kjell Westön Leijojen 70-luku tuntui tätä enemmän siltä, jolla minä lapsuuteni elin, mutta ei tämäkään huono esitys ole. Väritelkkarien ja olympialaisten ihmeellisyys, Jamekset ja Naapurilähiö, pihviravintolan hienous, jukeboksit, ilmaiseksi kikkaillut pilapuhelut sotketuista puhelinkopeista ja O'Boy-kaakaot. Tosin Jippo-lehti rahakoneineen tuli mielestäni vasta vuosikymmenen lopulla, ja kaikkitietävän Wikipedian mukaan lehden julkaiseminen alkoikin 1977. Entä oliko Luikeroita tosiaan jo 1971? Muistan omani myöhemmältä ajalta. 

Mutta hajuissa Jenni Linturin 70-luku on vahva. Ne ovat mukana koko ajan, ja omissakin muistoissa 70-luku oli rasvankäryisen tahmeantunkkaisen tupakansavuinen nykyiseen kliiniseen puhtauteen verrattuna.

Luettua: Marcus Lindqvist: Sotilas Nro 13

 

Mielenkiintoinen muistelo Ukrainasta. Päällimmäiset huomiot sikäli kuin päähenkilön itse kokemiin ja vertaiskertomuksina kirjaamiin asioihin on luottamista:

* Suomalainen varusmieskoulutus on laadukasta ja sen käyneet ulkomaisten vapaaehtoisten eliittiä. Toisin kuin monilla paikallisilla perusasiat hallussa: suojautuminen, naamioituminen ja riittävät etäisyydet, ääni-, valo- ja viestiliikennekuri, RK:n, miinojen ja kevyiden pst-aseiden käyttö.
* Epäsuora tuli aiheuttaa ylivoimaisesti suurimman osan tappioista etenkin droonitähystyksen tehostamana. Yksittäinen taistelija näkee harvoin vihollista etäisyydeltä, jolla henkilökohtaisen aseen käyttö tulisi kysymykseen.
* Vaikka venäläiskaluston ikää irvaillaan, vain RK:lla ja kertasingolla varustetulle taistelijalle T-55 ja T-90 ovat ihan yhtä ikäviä kohdattavia.
* Sota on helvettiä, ja kovienkin henkisen sietokyvyn raja tulee yleensä jossain kohdin vastaan.

Kustantajan esittelytekstiin

Kaksi kuvausta sotilasmaailmasta

Mielenkiintoista lukea peräkkäin kahdet kovin erilaiset sotilasmuistelmat: Ilmari Käihkön Sotilaan päiväkirja ja Martti J. Karista kertova Käsikirjoitukset eivät pala.

Melko vanhana ja kouluttautuneena varusmieheksi ja sitten rauhanturvaajaksi Tšadiin lähtenyt Käihkö pettyi niin varusmiespalvelukseen kuin rauhanturvaamiseenkin. Pienestä pitäen oikeistolais-isänmaallisessa ympäristössä Kouvolassa kasvanut Kari taas oli laskuvarjojääkärinä ja sittemmin ammattisotilaana elementissään, vaikka urahaaveissa välillä välähtikin myös historianopettajan työ.

Ensivaikutelmana Käihkön kirjasta oli, että onpa kaverilla voimakas, ehkä liiankin voimakas sosiaalinen omatunto, ainakin sotilaaksi. Kun kärjistäen ”järkyttyy kuullessaan parikymppisten suomalaismiesten käyttävän Afrikassa n-sanaa”. Mutta muutenkin huokuu päiväkirjassa ankara syyllisyydentunto siitä, että hän itse on rikkaasta maasta ja toiset maailmassa köyhiä. Kun Käihkö ilmoittaa, ettei halua olla sotilas, jos sotilaalla pitää olla vihollisia, lukija miettii, miksi hän sitten on rauhanturvaajana vapaaehtoisesti sotilas. No rahan takia ja ehkä samalla tarkkailevassa tutkijan roolissakin, teksti vastaakin.

Sotilaat kohtaamassakin lähinnä siviilejä on tietysti nykyajan toistuva tilanne, kuten amerikkalaisetkin ovat monesti huomanneet. Sitä käsittelee myös Martti J. Kari Balkanilla:

"Alistajien eli peiliaurinkolasien käyttö oli kielletty, baretti piti pitää olkapäällä, eikä rynnäkkökivääreitä ollut vaan sivuaseena oli pistooli. Meillä opetettiin paljon sitä, miten ihmiset kohdataan."

Melkeinpä tärkeintä sotilaan tehtävässä on motivaatio, ja tehtävästä Tšadissa se ilmeisestikin jäi puuttumaan. Vaikka vaaroista puhuttiin, jäivät aseita ja suojavarusteita kantaneen joukon kokemukseksi sotimisesta pari yössä kuulunutta laukausta jostain kaukaa, ja ilmeisesti miehille oli muutenkin epäselvää, miksi he yleensäkään maassa olivat. Martti J. Karin kohdalla motivaatiota riitti koko ajan, ja potentiaalinen vihollinen oli naapurissa, vaikka sotilaiden kuuluikin vuosikymmenten ajan opiskella ulkoa YYA-sopimusta.

Ilmari Käihkö aloitti sotilasuransa jo tutkijana, Martti J. Kari taas veti vielä lukiossa ennätysrivin nelosia, mutta osoitti tarvittaessa pystyvänsä maanisella opiskelutahdilla vaikka mihin: tuloksena priimuksen titteleitä sotilasopetuslaitoksissa ja akateemisia saavutuksia siviilissäkin aina väitöskirjaa myöten.

Juhlapuheissa tavataan korostaa Suomen puolustusvoimien solidaarista ja kansaa yhdistävää luonnetta, ja kuten irlantilaisten ammattisotilaiden rinnalla palvellut Käihkö huomaakin, sotaväkemme on vähemmän luokkatietoinen kuin vaikkapa anglosaksisissa maissa, joissa upseerit ja miehistö tulevat eri taustoista ja puhuvat käytännössä jopa eri englantia. Mutta samalla Käihkö noteeraa suomalaisen kantahenkilökunnan alentuvan asenteen suhteessa reserviläisiin ja etenkin varusmiehiin, joita he kohtelevat kuin lapsia. Luokkaraja se on meilläkin ja kapiaiset oma yhteisönsä kurssiveljeyksineen. Miten tähän kuvioon asettuvat reservinupseerit, en osaa taviksena sanoa.

Käihkö tekee mielenkiintoisia huomioita sotajoukon ryhmädynamiikasta ja sen muodollisista ja tosiasiallisista hierarkioista samoin kuin johtamistavoista ja niiden tuloksista. Samoja on ehtinyt tietysti jokainen miettiä niin armeijassa kuin siviilissäkin: Mitkä ovat roolit ryhmässä ja millaisia johtajia oikeasti arvostetaan ja kunnioitetaan ja miksi. 

Martti J. Karin roolista en aikanaan ehtinyt kummempia havaintoja tehdä hänen pistävän nuoren luutnantin katseensa lävistäessä rivimme alaviistosta, mutta kirjasta päätellen hän on ollut jossain määrin outolintu upseerikunnassa. Ja ilmeisesti hetkittäin myös vastahangassa joidenkin kanssa. Onko jääminen eläkkeelle everstin arvoisena ammattiupseerille onnistuminen vai epäonnistuminen, en osaa sanoa.

Lämmittää lukea Karin ilmeisen substanssia korostavasta asenteesta tittelien, hienostelun ja jopa arvosanojen kustannuksella. ”...lempiravintola oli IKEA, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostoksensa aina Prismasta”. Samalla toki hänen itse arvostamansa asiat ja niiden tunnusmerkit ilmeisesti saivat näkyä: Mieleen jäivät nuoren luutnantin hyppysiivet palveluspuvun rintapielessä, ja kirjassa kerrotaan ponnisteluista saada lupa kantaa vormussa Puolan laskuvarjojääkärikoulutuksen läpäisemisestä kertovaa merkkiä.

Yhteistä molemmille kirjoille on, että media on tietenkin koettanut etsiä niistä nostoiksi tunteisiin vetoavia kohtia saadakseen klikkauksia edes jonkinlaisilla kohuotsikoilla. Tiedustelutoimintaa koskevat sellaiset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta Martti J. Karin sairastumista ja kuolemaa koskevat tuntuvat lähinnä tunkeilevilta. Niissä kohdin tuli kirjaakin lukiessa tunne, että nämä ovat yksityisasioita, tässä kohdin voisin poistua huoneesta ja sulkea oven takanani.

Ja molempien kirjojen ajankohtaisuuden ja ehkä kirjoittamisenkin taustalla on maailman muuttuminen. Käihkön kohdalla vanhan sotilas- ja muunkin maailman suhde rasismin ja sukupuolten tasa-arvon kaltaisiin kysymyksiin, Karin kohdalla taas Venäjän paljastuminen sittenkin arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi diktatuuriksi. 

Helsingin eräänlainen historia alkaa olla paketissa: Molly & Henry

Nyt kun Matti Yrjänä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita, on Kjell Westö ainoa kirjailija, jonka uutuudet ryntään hankkimaan heti niiden ilmestymispäivänä. Lang löytyi aikanaan ensin pelkästään ruotsinkielisenä (ostin toki), ja jonkin teoksensa kohdalla myi kirjakauppa määräpäivänä vielä eioota, mutta nyt tärppäsi.

Tritonuksessa Westön ihmiset liikkuivat musiikin maailmassa, nyt teatterin (ja Hbl:n toimituksen). Teatterin puoli tuntui alkuun tylsältä, etenkin, kun kirja käynnistyi hitaasti, mutta. Oikeastaan vasta lukemisen jälkeen tuli oivallus, että kemiat, dynamiikat ja kilpailuhan ovat samat kaikissa yhteisöissä. Joukkueessa, työpaikalla, porukassa. 

Monesti mietityttänyt, miltä ihmisistä sodan aikana kotirintamalla tuntui. Kun perheenjäseniä ja tuttuja oli sotimassa, haavoittumassa, invalidisoitumassa ja kuolemassa mutta samaan aikaan arki jatkui. Samanlaisena mutta erilaisena. Minun makuuni kirja sanoitti tuntoja hyvin. Pula ja säännöstely: niukka ja yksipuolinen ruoka, häkäpöntöillä liikkuvat autot ja bensiinin kallisarvoisuus, märkien polttopuiden takia mäkeen hyytyvä matkustajajuna.  Päälle vielä ikuinen paleleminen, jota monet ovat muistelleet. Ja mielen pohjalla epätietoisuus koko itsenäisen maan kohtalosta ja olemassaolosta.

Aseiden vaiettua vielä ne kaikki hautajaiset, nuoret lesket, orvot. Katukuvaan ilmestyneet jalattomat, kädettömät, sokeat.

Ja sotien vaikutus yli sukupolvien. Yhä tuntuvat sisällissodan arvet ja traumat tuolloin ja sittemmin talvi- ja jatkosotien vaikutus, joka ainakin oman sukupolveni vanhemmissa vielä näkyi.

Westön terve kauhu sotia kohtaan on näkynyt teksteissä aina, ja voin kuvitella kirjoittamisen taustalla raivonneen Ukrainan sodan vielä voimistaneen sitä tässä kirjassa. Kirjan sota on valtava hahmoton hirviö ja kaikilla tasoilla järjetön. Ihmiskunnan tasolla on helppo olla samaa mieltä, mutta entä taktisella tai jopa strategisella tasolla? 

Mieleen palaa Matti Mäkelän essee ”Armeija”.

Olin lukenut Meren kirjoista, että maailma on irrationaalinen paikka ja sota mieletöntä väärinkäsitysten sekasotkua, josta selviää vahingossa tai sitten ei selviä. Olin lukenut Linnan kirjoista, että maailma on rationaalinen paikka, myös sodissa tapahtumilla on syynsä ja seurauksensa, että jokin asia voidaan aina tehdä hyvin tai huonosti. Kokonaisuutena armeija opetti, että Linna on oikeassa, Meri väärässä.

Henryn halu kertoa mielialoja kohottavan propagandan sijasta totuuksia sodan ollessa käynnissä tuntui jotenkin naiivilta mutta on tietenkin merkittävä periaatteellinen kysymys. Ja vertautuu jollain lailla tähän päivään, kun Ukrainasta kuulisi mieluummin vain rikollisen hyökkäyksen uhrin menestyksestä kertovia uutisia.

Taas kerran on Westön kirja aikakone tuttuihin paikkoihin. Museokatu, Tunturikatu, lapsuuteni rantojen Taivallahti ja Ourit, jopa Ristiniemi. Sehän on sama paikka, huomasin, jossa männä kesänä fillarilenkin tauolla istuskelin laiturilla ihailemassa Espoonlahden maisemia. Ja aiemmista kirjoista tutut henkilöt pikantti lisä: varatuomari Thune ja jo aikanaan eittämättömän kiehtova Lucie Lilliehjelm. 

Westö on fiktiivisten henkilöiden kautta kutonut jo aika lailla kattavan ja varsin elävän tuntuisen 1900-luvun helsinkiläisen historian.

Muutama silmään pistänyt yksityiskohta pitänee laittaa suomentajan eikä kirjailijan piikkiin. Sen yhden joukkueen miehet olivat toki Viitasaarelta, eivät Viitasaaresta. Sotilailla on muistaakseni vartiovuoro eikä vahtivuoro, ja puhutaanko käsikranaatin varmistimesta? Sokka ja lusikka siinä ainakin on, taistelijan oppaan mukaan jopa varmistussokka. Mutta entä neuvostoarmeijan 1941 käyttämässä? 

Itse useasti Töölöstä Bemböleen pyöräilleenä mietin mainittua reittiä Munkkiniemen, Haagan ja Leppävaaran kautta, mutta on se tainnut 40-luvun tiestössä ja silloisten karttojen pohjalta olla ihan uskottava.

Minä ja Oppenheimer

Oppenheimer tuli katsottua pitkälti viime talvena luettua "The making of the atomic bomb" -kirjaa vasten. Niinpä aina välillä joutui muistuttamaan itseään, että kyseessä on henkilön eikä ydinfission hyödyntämisen tarina. 

Atomin osien "löytäminen", ajatus sen halkomisen vapauttamasta energiasta ja Chicago pile ymmärrettävästi vain vilahtelevat valkokankaalla samoin kuin vuosisadan suuret nimet: Fermi, Bohr, Szilard ja kenties tarpeettomankin vanhaksi höpsöksi kuvattu Einstein.

Kirjasta jäi muistikuva Oppenheimerista ennen kaikkea Manhattan-projektin organisoijana ja johtajana, hallintovirkamiehenä.

Kehitysvaiheen epävarmuuden henki välittyi: Olisiko ydinpommi oikeasti mahdollinen ja jos, mitä siitä seuraisi: leviäisikö fissioreaktio koko ilmakehään räjäyttäen maapallon? (Laskelmat osoittivat riskin varsin pieneksi).

Saksan ydinohjelman ajatus hyödyntää raskasta vettä fission moderaattorina amerikkalaisten käyttämän grafiitin sijasta todettiin (ja riemuittiin) tässäkin vääräksi valinnaksi. Tarkoittaneeko se, että elokuvia ja TV-sarjoja poikinut sabotaasi-isku raskaan veden tuotantolaitokseen Norjan Rjukanissa 1943 oli sittenkin tarpeeton? 

Niin kirjassa kuin tässä elokuvassakin tulee hyvin esiin (monien) tiedemiesten versus sotilaiden ja virkamiesten välinen jännite: pommin osoittauduttua käyttökelpoiseksi asia siirtyi fyysikoiden käsistä sen asekäytöstä päättäville.

Elokuvan yritys korostaa ihmiskunnan uudelle tasolle noussutta tuhovoimaa Oppenheimerin apokalyptisillä näyillä ja muilla tuntui itsellä jäävän aika lailla vaille tehoa. Meille koko ikämme sienipilven varjossa varttuneille asia kai on jo jollain lailla alitajuisesti käsitelty itsestäänselvyys.

Pitkissä kuulustelukohtauksissa ja poliittisissa intrigeissä hirvitti eniten kuvattu lautakuntakäsittely, jossa Oppenheimerin tekemisiä puitaisiin ilman oikeudenkäyntejä vastaavaa puolustautumismahdollisuuden takaavaa prosessia.

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Entisenä koululaisena ja entisenä koululaisten faijana oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihto otsikolla ”Huokauksia luokasta” mielenkiintoisinta luettavaa pitkään aikaan.

Täältä oppilaan puolelta katsottunahan opettajat ovat olleet jolleivät nyt sentään antagonisteja niin kuitenkin osa systeemiä ja auktoriteetti. Aina sieltä omista ajoista alkaen, kun opettajan astuessa luokkaan noustiin pulpetin viereen seisomaan, järjestäjä seisoi valmiina opettajanpöydän vieressä päiväkirja valmiiksi oikealta aukeamalta avattuna eikä olisi tullut mieleenkään yrittää sinutella opettajaa.

Toki jo omina lukioaikoina osa opettajista alkoi näyttää vähän ihmisiltäkin, ja tässä kirjassa he ovat erittäin sellaisia. 

Opetushallitus, digivisionäärit ja ylioppilastutkintolautakunta työntävät yhä uusia hommia vaikkei suuresta osasta entisiäkään makseta. Aineen osaamisen ohella pitäisi olla tuhannen muun alan osaaja aina vain enemmän ongelmia kokevien nuorten tueksi ja poliitikot ja kansa ehdottelevat koulun harteille aina vain uusia velvollisuuksia. Päälle sitten vielä konsulttien luennot, joihin työnantaja käyttää rahaa mieluummin kuin opettajien palkkoihin.

”Vieläkin puistattaa se kerta, kun Juhani Tamminen oli palkattu koululle kouluttamaan aineenopettajia - -  Karkasin salista kesken monologin ja ilmoitin ihmettelevälle apulaisrehtorille, että anon mieluummin vaikka palkatonta virkavapaata kuin kuuntelen onttoa voimautushöpinää.”

Ja tavallaan mukava kuulla myös opettajien vahvistavan oppilaiden epäilyt, että Abitti on susi, oppikirjoissa (jos sellaisia saa) on virheitä ja ristiriitaisuuksia ja YTL:n kriteerit yo-kirjoitusten arvosteluun ovat pahimmillaan sellaiset, ettei niistä saa arvostelijakaan selkoa.

Kaikilta koulutukseen liittyviä päätöksiä tekeviltä voisi edellyttää tämän kirjan lukemista ennen kuin tekevät mitään.

Bonuksena ohi pääaiheen vielä havainnot vuodenaikojen jyrkästä erilaisuudesta Koillismaalla versus ja sumuisessa tuulisessa merenrantakaupungissa. Ja aluenäkökulmasta: ”Helsinki-kriittisyyden olen Turussa kyllä oppinut”, Tommi Kinnunen vahvistaa ja muistuttaa monen muun tavoin, toisin kuin mediasta voisi luulla, Suomea on Uudenmaan ulkopuolellakin.

Tämän kirjan tyylisiä avautumisia riittäisi epäilemättä myös vaikkapa hoitoalan ammattilaisilla. Ja jotain on jo saatukin, esimerkiksi Kaarina Davisin ”Rankka kutsumus” ja Kari Hautamäen ”Nyt sinä kuolet”.

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Miksi onnettomuuksia tapahtuu

Kun kaksi F-15-hävittäjää tuhosi 1994 Irakissa vahingossa kaksi amerikkalaista helikopteria tappaen 26 ihmistä,  oli yksinkertaistettu selitys lentäjien havaintovirhe. 

Kaksi kokenutta viimeisen päälle koulutettua hävittäjälentäjää tukenaan 19 ammattilaista aluetta valvovassa ja kontrolloivassa AWACS-tutkakoneessa, maailman teknisesti edistynein sotamahti kontrolli- ja viestiverkkoineen.

Scott A. Snookin kirja Friendly Fire: The Accidental Shootdown of U.S. Black Hawks over Northern Iraq saa aiheesta irti aika paljon enemmän niin yksilö- kuin organisaatiotasollakin.

Miten ihmisen mieli täydentää niukat havainnot sillä, mitä odottaa havaitsevansa, kuten henkisesti mahdolliseen taisteluun valmistetuilla lentäjillä.

Miten enemmän väkeä voi olla huonompi asia kuin vähemmän, jos liian moni alkaa ajatella, että tämä asia kuuluu jonkun toisen vastuulle tai joku viisaampi varmaan hoitaa.

Miten hierarkisessakin organisaatiossa jotkut ovat ohi aiotun toisia kovempia jätkiä ja valitsevat sen mukaan, ketä kuuntelevat. Jolloin jotkut saattavat pysyä hiljaa silloinkin, kun pitäisi avata suunsa.

Miten isossa organisaatiossa viimeisen päälle suunnitellut systeemit ja määräykset ajan mittaan muuttuvat joustaviksi vähemmän tarkoiksi käytännöiksi, jotka toimivat, kunnes eräänä päivänä kolahtaa.

Sami Jo Small: The role I played

Kiinnostava muistelo, vaikka turhan monta matsia käytiinkin melkein vaihto vaihdolta läpi ja nimiä vilisti enemmän kuin ehti hahmottaa. 

Pikkutytöstä asti monen lajin taitajaksi kasvanut Sami Jo Small torjui Kanadalle monta isoa voittoa ja saavutti olympiakultaakin. Mutta koki monta kertaa äärettömän kilpailuhenkisen urheilijan tuskan ja masennuksen, kun maajoukkuevalmentaja ilmoitti, että lähdet kisoihin vain kolmosvahtina ja lopulta, ettet enää kuulu suunnitelmiimme lainkaan. 

Tutulta kuulosti salibandyihmisen korvissa, kun mestaruus oli kisoista toiseen Kanadan ja Yhdysvaltojen välinen kahden kauppa. Kaikki muut vastustajat kuului murskata tai vähintään lyödä rutiinilla, vaikka joku Suomi tai Ruotsi joskus erän tai pari pyristelikin. Eikä asetelma silti vähentänyt arkkivihollisen lyömisen suloisuutta tippaakaan.

Maalivahdin maailmaan oli vanhan sählyhylkeen helppo samaistua: kuinka laukaus luetaan jo ennen pelivälineen irtoamista lavasta pelaajan asennosta ja liikkeistä ja millaisia erilaisia tunnetiloja pelin eri tilanteissa ehtii kokea ja miten niitä koettaa kontrolloida.

Helppoa ei ole ollut olla naiskiekkoilija edes Kanadassa: naisilta kielletystä lajista hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi toiminnaksi.

Ja vielä Pohjois-Amerikan sekavalta tuntuva kilpailujärjestelmä, jossa erilaisia liigoja syntyy, kuolee, yhdistyy, vaihtaa nimeä ja joukkueita myydään kaupungista toiseen ja ristitään uudelleen.  

Tritonus

Matti Yrjänä Joensuu ja Kjell Westö – ne kaksi kirjailijaa, joiden uutuudet on saatava heti. Ja heistä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita. 

Westön sunnuntai-iltapäivänä ahmittu uutuus Tritonus ei pettänyt.

Pohjalla tietenkin samaistumisen helppous, kun myös Westö itse ja hänen monet päähenkilönsä ovat 60-luvulla syntyneitä ja elämänkaaremme kulkevat kirjasta toiseen varsin samoissa kohdissa. Niin myös kapellimestari Brander ja naapuri Reidar ovat siinä kohdassa, kun nuoremmat alkavat ottaa pääosan ja omat lapset, yhtä aikaa niin tutut ja samalla jotenkin vieraiksi aikuisiksi kasvaneet, kyseenalaistavat sitä, millainen edellisen sukupolven mielestä oli hyvä ja tavoiteltava elämä. Ja siinä kohdassa, kun alkaa vähitellen tehdä yhteenvetoa siitä, millainen omasta elämästä tuli ja mikä kaikki aina lapsuudesta asti johti juuri tällaisiin omiin valintoihin ja juuri tällaiseen polkuun. Ja minkä vääryyksiltä ja loukkauksilta tuntuneiden asioiden suhteen kannattaa kuitenkin muistaa katsoa myös peiliin.

(Ja onhan siellä punkkikin.)

On vähän siinä ja siinä, miten ajankohtaisten teemojen nivominen tarinaan onnistuu. Pestin meneminen sivu suun epämääräisiksi jäävien #metoo-syytösten vuoksi vähän paremmin, mutta traumaattiset muistot terrori-iskun todistamisesta maailmalla tuntuvat hiukan päälleliimatuilta. Viittaukset koronakriisiin jäävät irrallisiksi, mutta ilmastonmuutoskysymyksen ilmenemät saa lukija onnistuneesti oivaltaa itse. Uusnatsihenkiseksi harhautettu nuorukainen ja loukatun ylpeä mutta hyvä turvapaikanhakija jäävät kyllä stereotyypeiksi.  

Kontrasti rikkaan muukalaisen ja arjen selviytymisen kanssa taistelevien paikallisten kanssa toimii. 

I ortsbornas ögon är Brander en självupptagen sprätt i skräddarsydda kostymer, en outsider, en tillfällig sommargäst, en mygga: ”Ni kommer till midsommar och så försvinner ni när det börjar blåsa och kyla av i augusti. Precis som myggorna.”

Jotain lohdullista on siinä, kuinka Brander kuitenkin koettaa sopeutua ja osin onnistuukin, kun ihmiset lopulta ovat vain ihmisiä kaikki.

Marit Lindqvists recension hittar man här.

Sotahistoria

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

7. Sotahistoria

Riittävän kaukaa katsottuna, tietenkin. Sotiminen lienee asia, jonka jälkien näkeminen läheltä sopii korkeintaan kokeneiden poliisien, brankkarien, oikeuslääkärien ja ehkä ammattisotilaiden vatsalle ja hekin tarvinnevat sen jälkeen toipumisaikaa, debriefingin, alkoholia tai ne kaikki.

Mutta. Syytän osittain ympäristöä. Seitsenvuotiaana luin kuulemma MacLeanin Saattuetta Murmanskiin, ja Toinen maailmansota olikin vielä siihen aikaan kaikkialla. Divarissa käytiin viikoittain vaihtamassa pino Korkkareita. Koulukirjojen vieressä pöydällä odotti Airfix-liimalla koottavana ja Humbrol-maaleilla viimeisteltävänä Spitfire tai T-34 tai Tirpitz. Valmiit tuotokset komeilivat hyllyillä tai roikkuivat siimoista katosta elleivät menettäneet osia leikeissä. Lattialla taistelivat Airfixin Afrika Korps, British 8th Army ja U.S.Marines, ja jotkut olivatkin ehtineet hankkia pikkuäijiä tai isoja äijiä toista tuhatta. TV:ssä pyörivät Colditz, Kapteeni Kloss, Kevään seitsemäntoista hetkeä, Pommituslentäjät, suosikkini Panssaripartio (Czterej pancerni i pies) ja paljon muuta.

Toinen maailmansota oli kaukana historiassa mutta itse asiassahan se oli silloin lähempänä kuin tästä hetkestä taakse katsoen ensimmäiset otteluni Salibandyliiton sarjoissa.

Mikä siinä jaksaa joitain (miehiä) kiinnostaa, puuskahti joku toimittaja taannoin, ja ihan perusteltu kysymyshän se onkin. Ainakin tekniikka tietysti ensiksikin niin kuin ilman sotiakin: lentokoneet, laivat, ampuma-aseet, ajoneuvot. Ja eräänlainen pelillisyys, jos noin kepeää sanaa voi niin makaaberista asiasta käyttää. Nuo tekevät noin, mihin me vastaamme näin, jolloin he reagoivat siten, jolloin me… ja koko ajan tietysti yrittäen hämätä vastustajaa. Ja sitten ihmisen toiminta ja suoriutuminen äärimmäisissä tilanteissa. Vähän kuin urheilussa mutta paljon totisemmin panoksin.

Vanhemmiten ovat taistelukuvauksia enemmän alkaneet kiinnostaa sotimiseen liittyvät prosessit: tiedustelu, tiedonkulku, päätöksenteko paineen ja kiireen alla, logistiikka, tuotanto, infrastruktuurin ja sään merkitys.

Mitä vihollisesta tiedettiin ja ei tiedetty, miten informaatio arvioitiin, miten se onnistuttiin tai ei onnistuttu välittämään päätöksiä tekeville riittävän ajoissa, millaisia päätöksiä he tekivät tai olivat tekemättä. Viimeiseen onkin pureuduttu esimerkiksi viime vuosien elokuvissa: taistellako rannoilla, nummilla ja kaduilla vai neuvotellako Hitlerin kanssa, avatako tuli aamuöiseen Oslonvuonoon lipuvaa taisteluristeilijä Blücheriä vastaan, upottaako Belgrano vai luottaako uhan poistuvan? Painaako nappia vaikka lähestyvät ohjukset voivat olla vain häiriö tutkassa?

Onko egyptiläisten ryhmitys Suezin rannoille varmasti vain harjoitus, yrittäisivätkö liittoutuneet maihinnousua tällaisella säällä, mihin japanilaisten lentotukialukset katosivat ja mitä ne ovat tekemässä, hyökkääkö neuvostoarmeija Kannaksella, mikä on vihollisen vahvuus Arnhemin alueella, uhoaako Nasser vain vai olisiko arabien lentokentille iskettävä? Kummalle puolelle harjannetta Kevyen prikaatin pitikään rynnäköidä, kuinka monen portaan kautta tiedon Japanin lähettilään viestistä on kuljettava ennen kuin se ehtii Pearl Harboriin, pitäisikö Führer sittenkin herättää? Käyttääkö foliosilppua tutkahäirintään vaikka se samalla paljastaisikin tekniikan? Ottaako tilanne haltuun vai piiloutuako pullon kanssa lukitun oven taakse kuten väitetysti Fredendall Kasserinessa tai Amer Kuuden päivän sodassa. Kuinka paljon panssariprikaatin hyökkäys vaatii marssireitin tiedustelua ja teiden ja siltojen vahvistamista, polttoainetta ja ampumatarvikkeita kuljettavia säiliö- ja kuorma-autoletkoja, pioneereja raivaamaan miinoitteet, epäsuoraa tulta, ilmatorjuntaa ja ilmasuojaa, korjausjoukkueita evakuoimaan vaurioituneet vaunut, lääkintähuoltoa…

En ilmeisesti ole ainoa, koska sota-aiheisten kirjojen ja elokuvien julkaiseminen tuntuu jatkuvan melko vilkkaana. Näkökulmat toki ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet, mikä on hyvä.

Kirjat

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

2. Kirjat

Se tunne, kun saa käteensä hyväksi jo uumoilemansa kirjan, jota ei ole ennen lukenut. Vaikka samalla tietääkin tuskallisesti, että se vähenee sivu sivulta kunnes loppuu. Jo kirjan tuoksu ja sen tuntu kädessä. Ja se, kun myöhemmin tarttuu jo ennen lukemaansa uudelleen tietäen, miten hyvä se on. Ja nauttii sanat ja virkkeet ja kohtaukset hitaasti uudelleen.

Rajattomasti tarinoita ja maailmoja, joihin sukeltaa.

Oli perjantaisin viikon kohokohta, kun V:n kanssa haettiin Kulmakaupasta evääksi salmiakkirenkaita ja jääkarkkeja ja tallustettiin Töölön kirjastoon perkaamaan järjestyksessä lastenosaston hyllyt. Kun toinen löysi hyvän kuten Bigglesin tai harvinaisen Sivar Ahlrudin tai pitkään piileskelleen Viisikon, oli toisen vuoro siirtyä etummaiseksi skannaamaan. Kirjaston tuoksussa väreili vanhaa paperia, pehmeää sisustusmuovia, astridlindgreniä, enidblytonia, lisatetzneriä, lattiavahaa, luulen, ja lukusalissa kevätauringon säteissä leijailevaa pölyä.

Kahdeksannella luokalla luettiin kerran kirjoja kilpaa kuukausi (ei kuvia, ei alle satasivuisia), ja oma tulokseni oli ruutuvihkoon piirrettyjen muistiinpanojen mukaan kuukaudessa 94 kirjaa (43 tiukimmassa viikossa). V ehti luultavasti pari enemmän, ja hänestä tulikin professori. Minusta ei.

Silloin 1970-luvulla aika oli toki erilaista kuin nykyään. Se kului hitaammin ja sitä oli enemmän.

Riitti kirjoja toki kotonakin, ja jostain se kiinnostus tietysti lähti. Äitiä kuulemma jouduttiin lapsena komentamaan kerran jos toisenkin vinttikamaristaan kirjan äärestä heinäpellolle. Lisää lankoja yhdistyi, kun isoäiti eläessään kerran päivitteli, miten vaikea isoisän oli herätä aamuisin lypsylle kun oli taas lukenut niitä romskujaan yömyöhään.

Hiukan harmittaa tajuta maailmassa olevan niin paljon hyviäkin kirjoja, etten tule koskaan lukemaan niitä kaikkia.

Teemestarin kirja

Jahas, kurkataanpa taas, mitä tämän päivän koululaisilla luettavat.

Jälleen, kuten nykyään kuuluu, riudutaan jossain tulevaisuuden dystopiassa ihmisten aiheuttaman ympäristökatastrofin raunioilla. Elämä loputtoman vesipulan keskellä on sekoitus kasvissyövää keskiaikaa ja niukan aurinkoenergian pyörittämää modernia elektroniikkaa.

Pieniä sinnitteleviä ihmisiä arjessa ovat naiset, ja myös kirjan lämmin ihmissuhde, vähän vihjatusti ehkä fyysinenkin sellainen, on naisten välinen. Teemestari-isälinjaa ja yhtä humaania upseeria lukuun ottamatta miesten osaksi jää edustaa kasvotonta Valtaa, saappaita ja univormuja ja kylmän metallin makuista väkivaltaa sapeleineen ja tarkka-ampujineen.

Muun muassa teeseremoniat tuovat tekstiin erinomaista seesteisyyttä ja riveillä läikkyvä vesiteema hienoa ajattomuutta. Ja itse kirjan kielihän on niin taidokasta, että tekee mieli nousta seisaalleen aplodeeraamaan. Soljuu kuin kirkas vesi kivisessä purossa.

Guru

En ole koskaan nähnyt Pentti Linkolaa livenä enkä edes lukenut tekstejään, mutta jopa minulle välittyi elämänkerrasta jonkinlainen karisma.

Älykkyys aina vetoaa, ja jos joku samalla on askeetti, yhdenlainen kova jätkä enemmän kuin juuri kukaan meistä kykenisi olemaan.

Lintuja vilisi tietty paljon ja itsellekin läheisiä paikkoja aina Hietaniemen ja Taivallahden välisestä (silloisesta) pusikosta alkaen.

Entäpä Kariniemen kartano Vanajaveden rannoilla. Muistan yhden isoäideistäni kertoneen olleensa ennen sotia piikana kartanossa niillä main, mutta ihan en.

Linkolan ankarista ajatuksista maailman kohtalon suhteen sukeutuu mietittäväksi yksinkertainen yhtälö. Jos maapallolla on elättämiskyky x ja ihmisiä on määrä y ja ideaalina on kaikkien tasaveroinen oikeus antimiin. Mihin muuttujiin yhtälössä voidaan vaikuttaa, miten paljon ja millä keinoin?

Mestarin kynästä

Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.

Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.

Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.

Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.

Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja  voimakasta puhaltamaan pölyn pois.

Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.

Westöllä on aikakone, luin jostain.

Ankkalammen ahdingosta, taas

Kjell Westö kirjoittaa Halkeamien esipuheessa:

Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.

Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.

Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.

Edempänä Westö:

Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.

Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.

Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.

Tarinat versovat historiasta

Jag bläddrade fram till uppslaget Larsko angivit. Till höger fanns en diger artikel on restaurang Kasvis födelse. Men den vänstra sidan pryddes av en stor och hög svartvit bild. På den fanns fyra män och en kvinna, alla lika långhåriga. Fotografen måste ha stått i höjd med just Kasvis; de fem kom gående nerför Högbergsgatans backe, till vänster skymtade det hus som numera inhyste Cafë Maxill. Bilden var tagen på sensommaren 1973 - - - Och det var inte bara Dani jag kände igen: jag kunde identifiera fyra av dem på bilden. Längst till vänster gick Benno Ceder - - - Bredvid Benno gick poeten Leif Färding, död i början av åttiotalet. Och till höger av Färding fanns Danny, och i hans ansikte fanns ännu det breda och öppna leende som blev så sällsynt sedan senare. - - -

- Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors

Kun lukee tätä ja sitten Unkurin kommentteja, tuntee yhtäkkiä toden ja kuvitelman kietoutuvan yhteen kuin elokuvan roolihahmon harhaisessa mielessä ja pitää nostaa katse lukemastaan ja ravistella päätään.

Tai miksipä oikeastaan, kun Westö on kirjoittanut niin paljon minunkin elämästäni.

Westö ennen Westötä

Liikenne jyrisi Pitkänsillan yli. Siinä oli kirjava jono kaikenlaisia moottorieläimiä. Tuli liikennelaitoksen sudenkorennon kaltainen sininen bussi jättiläiskokoinen lasipää puhkuen. Tuli ennen sotia tehty maaseutubussi pitkä nokka natisten, se oli kai matkalla Malmille tai Rekolaan, oikea rämisevä raato, pellit vaan läiskyivät. Tuli Esson koreanpunainen tankkiauto. Ja Ruduksen hiekka-auto jolla oli sudenkita. Valtavat kuorma-autot paiskoivat tonnien painonsa katukiviin, pitkäeväiset amerikkalaiset dollarihymyt hyväilivät ilmaa virtaviivoillaan. Pitkäsilta ei enää tehnyt täyttä oikeutta nimelleen. Se oli vain lyhyt muhkea graniittisilta joka meni likaisen kaupunginlahden yli. Mutta se oli portti kolmeen kaupunginosaan, Hakaniemeen, Kallioon, Sörnäisiin.

Totta se on, Kjell Westö ei ollutkaan ensimmäinen kirjailija, joka kuvaili kaupunkiani kjellwestömäisesti. Ainakin Anders Cleve kirjoitti siitä yhtä tarkkasilmäisen hellästi jo 50-luvulla. Paikat ja ihmiset olivat samoja mutta jotenkin rujompia, paljaampia.

Saarikosken suomentama Katukiviä (Gatstenar) löytyi kirjaston tietokannasta, ja tilaus toi sen Töölöön. Talonmiehen muistaisin lukeneeni ennenkin, mutta missä, mistä?

Hän katsoi satamaan päin. Kirkkaansinisessä kevätyössä se säteili kun kaunis hevosenkengänmuotoinen timanttikoru. Tuolla alhaalla olivat valonheittäjät ja kaikki eriväriset valot, siellä olivat pimeät laivat käryineen laitureissa, nostokurkien uhkaavien teräsrakennelmien alla. Vedestä höyrysi hiljaa väkevänsinisiä ja kirkkaansinipunaisia vivahteita. heinäsorsa liukui ulos kolera-altaasta, kaksi hopeajuovaa värähti nopeasti opaalinsinisissä pinnoissa. Kaikki oli pehmeästi liukuvaa tässä salaperäisessä yössä, kaikki oli hiljaista, ahdistavaa tuskaa. Kaikki näkymätöntä syntymistä ja äänettömiä muutoksia.

Useampikin Kjell Westö ja Anders Cleve saisi tästä kaupungista vielä kirjoittaa.