Luettua: Saana Nilsson: Suojeluenkeli

Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).

Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)

Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.

Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.

Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:

Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:

”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”

Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.

”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.

Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia: 

HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.

IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu

IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan

Ainakin Ylen juttu ansaitsee linkin: https://yle.fi/a/74-20205073

Luettua: Marcus Lindqvist: Sotilas Nro 13

 

Mielenkiintoinen muistelo Ukrainasta. Päällimmäiset huomiot sikäli kuin päähenkilön itse kokemiin ja vertaiskertomuksina kirjaamiin asioihin on luottamista:

* Suomalainen varusmieskoulutus on laadukasta ja sen käyneet ulkomaisten vapaaehtoisten eliittiä. Toisin kuin monilla paikallisilla perusasiat hallussa: suojautuminen, naamioituminen ja riittävät etäisyydet, ääni-, valo- ja viestiliikennekuri, RK:n, miinojen ja kevyiden pst-aseiden käyttö.
* Epäsuora tuli aiheuttaa ylivoimaisesti suurimman osan tappioista etenkin droonitähystyksen tehostamana. Yksittäinen taistelija näkee harvoin vihollista etäisyydeltä, jolla henkilökohtaisen aseen käyttö tulisi kysymykseen.
* Vaikka venäläiskaluston ikää irvaillaan, vain RK:lla ja kertasingolla varustetulle taistelijalle T-55 ja T-90 ovat ihan yhtä ikäviä kohdattavia.
* Sota on helvettiä, ja kovienkin henkisen sietokyvyn raja tulee yleensä jossain kohdin vastaan.

Kustantajan esittelytekstiin

Kaksi kuvausta sotilasmaailmasta

Mielenkiintoista lukea peräkkäin kahdet kovin erilaiset sotilasmuistelmat: Ilmari Käihkön Sotilaan päiväkirja ja Martti J. Karista kertova Käsikirjoitukset eivät pala.

Melko vanhana ja kouluttautuneena varusmieheksi ja sitten rauhanturvaajaksi Tšadiin lähtenyt Käihkö pettyi niin varusmiespalvelukseen kuin rauhanturvaamiseenkin. Pienestä pitäen oikeistolais-isänmaallisessa ympäristössä Kouvolassa kasvanut Kari taas oli laskuvarjojääkärinä ja sittemmin ammattisotilaana elementissään, vaikka urahaaveissa välillä välähtikin myös historianopettajan työ.

Ensivaikutelmana Käihkön kirjasta oli, että onpa kaverilla voimakas, ehkä liiankin voimakas sosiaalinen omatunto, ainakin sotilaaksi. Kun kärjistäen ”järkyttyy kuullessaan parikymppisten suomalaismiesten käyttävän Afrikassa n-sanaa”. Mutta muutenkin huokuu päiväkirjassa ankara syyllisyydentunto siitä, että hän itse on rikkaasta maasta ja toiset maailmassa köyhiä. Kun Käihkö ilmoittaa, ettei halua olla sotilas, jos sotilaalla pitää olla vihollisia, lukija miettii, miksi hän sitten on rauhanturvaajana vapaaehtoisesti sotilas. No rahan takia ja ehkä samalla tarkkailevassa tutkijan roolissakin, teksti vastaakin.

Sotilaat kohtaamassakin lähinnä siviilejä on tietysti nykyajan toistuva tilanne, kuten amerikkalaisetkin ovat monesti huomanneet. Sitä käsittelee myös Martti J. Kari Balkanilla:

"Alistajien eli peiliaurinkolasien käyttö oli kielletty, baretti piti pitää olkapäällä, eikä rynnäkkökivääreitä ollut vaan sivuaseena oli pistooli. Meillä opetettiin paljon sitä, miten ihmiset kohdataan."

Melkeinpä tärkeintä sotilaan tehtävässä on motivaatio, ja tehtävästä Tšadissa se ilmeisestikin jäi puuttumaan. Vaikka vaaroista puhuttiin, jäivät aseita ja suojavarusteita kantaneen joukon kokemukseksi sotimisesta pari yössä kuulunutta laukausta jostain kaukaa, ja ilmeisesti miehille oli muutenkin epäselvää, miksi he yleensäkään maassa olivat. Martti J. Karin kohdalla motivaatiota riitti koko ajan, ja potentiaalinen vihollinen oli naapurissa, vaikka sotilaiden kuuluikin vuosikymmenten ajan opiskella ulkoa YYA-sopimusta.

Ilmari Käihkö aloitti sotilasuransa jo tutkijana, Martti J. Kari taas veti vielä lukiossa ennätysrivin nelosia, mutta osoitti tarvittaessa pystyvänsä maanisella opiskelutahdilla vaikka mihin: tuloksena priimuksen titteleitä sotilasopetuslaitoksissa ja akateemisia saavutuksia siviilissäkin aina väitöskirjaa myöten.

Juhlapuheissa tavataan korostaa Suomen puolustusvoimien solidaarista ja kansaa yhdistävää luonnetta, ja kuten irlantilaisten ammattisotilaiden rinnalla palvellut Käihkö huomaakin, sotaväkemme on vähemmän luokkatietoinen kuin vaikkapa anglosaksisissa maissa, joissa upseerit ja miehistö tulevat eri taustoista ja puhuvat käytännössä jopa eri englantia. Mutta samalla Käihkö noteeraa suomalaisen kantahenkilökunnan alentuvan asenteen suhteessa reserviläisiin ja etenkin varusmiehiin, joita he kohtelevat kuin lapsia. Luokkaraja se on meilläkin ja kapiaiset oma yhteisönsä kurssiveljeyksineen. Miten tähän kuvioon asettuvat reservinupseerit, en osaa taviksena sanoa.

Käihkö tekee mielenkiintoisia huomioita sotajoukon ryhmädynamiikasta ja sen muodollisista ja tosiasiallisista hierarkioista samoin kuin johtamistavoista ja niiden tuloksista. Samoja on ehtinyt tietysti jokainen miettiä niin armeijassa kuin siviilissäkin: Mitkä ovat roolit ryhmässä ja millaisia johtajia oikeasti arvostetaan ja kunnioitetaan ja miksi. 

Martti J. Karin roolista en aikanaan ehtinyt kummempia havaintoja tehdä hänen pistävän nuoren luutnantin katseensa lävistäessä rivimme alaviistosta, mutta kirjasta päätellen hän on ollut jossain määrin outolintu upseerikunnassa. Ja ilmeisesti hetkittäin myös vastahangassa joidenkin kanssa. Onko jääminen eläkkeelle everstin arvoisena ammattiupseerille onnistuminen vai epäonnistuminen, en osaa sanoa.

Lämmittää lukea Karin ilmeisen substanssia korostavasta asenteesta tittelien, hienostelun ja jopa arvosanojen kustannuksella. ”...lempiravintola oli IKEA, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostoksensa aina Prismasta”. Samalla toki hänen itse arvostamansa asiat ja niiden tunnusmerkit ilmeisesti saivat näkyä: Mieleen jäivät nuoren luutnantin hyppysiivet palveluspuvun rintapielessä, ja kirjassa kerrotaan ponnisteluista saada lupa kantaa vormussa Puolan laskuvarjojääkärikoulutuksen läpäisemisestä kertovaa merkkiä.

Yhteistä molemmille kirjoille on, että media on tietenkin koettanut etsiä niistä nostoiksi tunteisiin vetoavia kohtia saadakseen klikkauksia edes jonkinlaisilla kohuotsikoilla. Tiedustelutoimintaa koskevat sellaiset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta Martti J. Karin sairastumista ja kuolemaa koskevat tuntuvat lähinnä tunkeilevilta. Niissä kohdin tuli kirjaakin lukiessa tunne, että nämä ovat yksityisasioita, tässä kohdin voisin poistua huoneesta ja sulkea oven takanani.

Ja molempien kirjojen ajankohtaisuuden ja ehkä kirjoittamisenkin taustalla on maailman muuttuminen. Käihkön kohdalla vanhan sotilas- ja muunkin maailman suhde rasismin ja sukupuolten tasa-arvon kaltaisiin kysymyksiin, Karin kohdalla taas Venäjän paljastuminen sittenkin arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi diktatuuriksi. 

Minä ja Oppenheimer

Oppenheimer tuli katsottua pitkälti viime talvena luettua "The making of the atomic bomb" -kirjaa vasten. Niinpä aina välillä joutui muistuttamaan itseään, että kyseessä on henkilön eikä ydinfission hyödyntämisen tarina. 

Atomin osien "löytäminen", ajatus sen halkomisen vapauttamasta energiasta ja Chicago pile ymmärrettävästi vain vilahtelevat valkokankaalla samoin kuin vuosisadan suuret nimet: Fermi, Bohr, Szilard ja kenties tarpeettomankin vanhaksi höpsöksi kuvattu Einstein.

Kirjasta jäi muistikuva Oppenheimerista ennen kaikkea Manhattan-projektin organisoijana ja johtajana, hallintovirkamiehenä.

Kehitysvaiheen epävarmuuden henki välittyi: Olisiko ydinpommi oikeasti mahdollinen ja jos, mitä siitä seuraisi: leviäisikö fissioreaktio koko ilmakehään räjäyttäen maapallon? (Laskelmat osoittivat riskin varsin pieneksi).

Saksan ydinohjelman ajatus hyödyntää raskasta vettä fission moderaattorina amerikkalaisten käyttämän grafiitin sijasta todettiin (ja riemuittiin) tässäkin vääräksi valinnaksi. Tarkoittaneeko se, että elokuvia ja TV-sarjoja poikinut sabotaasi-isku raskaan veden tuotantolaitokseen Norjan Rjukanissa 1943 oli sittenkin tarpeeton? 

Niin kirjassa kuin tässä elokuvassakin tulee hyvin esiin (monien) tiedemiesten versus sotilaiden ja virkamiesten välinen jännite: pommin osoittauduttua käyttökelpoiseksi asia siirtyi fyysikoiden käsistä sen asekäytöstä päättäville.

Elokuvan yritys korostaa ihmiskunnan uudelle tasolle noussutta tuhovoimaa Oppenheimerin apokalyptisillä näyillä ja muilla tuntui itsellä jäävän aika lailla vaille tehoa. Meille koko ikämme sienipilven varjossa varttuneille asia kai on jo jollain lailla alitajuisesti käsitelty itsestäänselvyys.

Pitkissä kuulustelukohtauksissa ja poliittisissa intrigeissä hirvitti eniten kuvattu lautakuntakäsittely, jossa Oppenheimerin tekemisiä puitaisiin ilman oikeudenkäyntejä vastaavaa puolustautumismahdollisuuden takaavaa prosessia.

Kovennettua

Juniorinkin nyt siirryttyä reserviin voi vetää yhteen varusmiesaikansa olleen koronarajoitusten vuoksi kovennettu sellainen. Ei tietenkään mitään sota-aikaan verrattuna, totean ennen kuin  joku muu ehtii, mutta kuitenkin.

Ei iltavapaita, jotka itsellä olivat Hämeenlinnan harvoine krouveineen tärkeä osa armeijamuistoja, ei viikonloppuvapaita. Kahvihetki sotkussa harvinainen herkku samoin kuin ruokailu sisällä ruokalassa tai muonituskeskuksessa, kuten sitä nykyisin kutsutaan. Soittoniekan odottama bänditila koko ajan koronan vuoksi suljettuna.

Itse koulutus kuulosti omiin aikoihin verrattuna selkeästi intensiivisemmältä ja realistisemmalta, joten eteenpäin on menty. Rivissä radalla paukuteltujen sijaan liki alusta asti realistisempia ammuntoja, lasersysteemien eli kasiliivien myötä aidommanoloisia taisteluharjoituksia. Torjuntaosaston kimppuun sivusta koukanneen sinisten panssaritiedusteluosaston 50 metrin päähän ehättäneen rynnäkkövaunun tuhoaminen kuului olleen todentuntuisempaa kuin varmaan 35 vuotta sitten mikään. Ja kuulemma Panssariprikaatin ammattimiehet pyyhkivät toistuvasti Niinisalon Pohjankangasta vastassa olleilla Karjalan jääkäreillä, kuului yhden osapuolen näkemys. 

Edit: Kuten uskalsin arvatakin, taitaa tarina Karjalan jääkärien sotapäiväkirjassa olla varsin toisenlainen:

Kovasti on omat suoritukset värittyneet! Ei pidä paikaansa että PSPR:n joukot olisivat pyyhkineet toistuvasti Niinisalon Pohjankangasta vastassa olleilla Karjalan jääkäreillä. Eikä se torjuntaosastokaan sitä vaunua saanut tuhottua. Taisipa olla toisinpäin, kun itse olin paikalla.

— Mika Mäenpää (@MMaenpaa1) July 6, 2021

Ja ilmeisestikin on koulutusta muokattu omien aikojen geneerisemmästä sodankäynnistä torjumaan nykyajan uhkia Krimin tapahtumista ja vastaavista oppineina. Se ei liene mikään salaisuus, niin selvästi on sama viesti Puolustusvoimien  Taistelukenttä 2020 -videossakin lähetetty.

Miksi onnettomuuksia tapahtuu

Kun kaksi F-15-hävittäjää tuhosi 1994 Irakissa vahingossa kaksi amerikkalaista helikopteria tappaen 26 ihmistä,  oli yksinkertaistettu selitys lentäjien havaintovirhe. 

Kaksi kokenutta viimeisen päälle koulutettua hävittäjälentäjää tukenaan 19 ammattilaista aluetta valvovassa ja kontrolloivassa AWACS-tutkakoneessa, maailman teknisesti edistynein sotamahti kontrolli- ja viestiverkkoineen.

Scott A. Snookin kirja Friendly Fire: The Accidental Shootdown of U.S. Black Hawks over Northern Iraq saa aiheesta irti aika paljon enemmän niin yksilö- kuin organisaatiotasollakin.

Miten ihmisen mieli täydentää niukat havainnot sillä, mitä odottaa havaitsevansa, kuten henkisesti mahdolliseen taisteluun valmistetuilla lentäjillä.

Miten enemmän väkeä voi olla huonompi asia kuin vähemmän, jos liian moni alkaa ajatella, että tämä asia kuuluu jonkun toisen vastuulle tai joku viisaampi varmaan hoitaa.

Miten hierarkisessakin organisaatiossa jotkut ovat ohi aiotun toisia kovempia jätkiä ja valitsevat sen mukaan, ketä kuuntelevat. Jolloin jotkut saattavat pysyä hiljaa silloinkin, kun pitäisi avata suunsa.

Miten isossa organisaatiossa viimeisen päälle suunnitellut systeemit ja määräykset ajan mittaan muuttuvat joustaviksi vähemmän tarkoiksi käytännöiksi, jotka toimivat, kunnes eräänä päivänä kolahtaa.

Neljäs kuudetta

Puolustusvoimain lippujuhlapäivän kunniaksi kävi neljän Hawkin taitolento-osasto ensin pyyhkäisemässä seppeleenlaskun aikana Hietaniemen ylilennon ja sitten kieppumassa tovin Seurasaarenselän yllä.

Väiskin kaltsien huipulta oli kohtalainen näkyvyys, vaikka osasto välillä puiden taa katosikin ja viereinen hipsteripariskunta halusi seurata samalla kännykästä musiikin kera.

Klo 11.20 vielä avoimesta ikkunasta komea jylinä. Neljän Hornetin parvi matkalla Upinniemen kohdalta Santahaminan ylitykseen, ilmeni, kun lennostojen näytösosastot kiersivät maan kaupunkeja ja varuskuntia.

Iltakävelyllä kirjastosta Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa, Seuriksenreitin kivet, Kesäranta, Taivalsaari, Rantaviiva, hautiksentaus. Koko ajan  oli luvattu sade tuloillaan muttei sitten kuitenkaan.

Tuomien ja syreenien tuoksu. Vuoden paras aika.

Sotahistoria

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

7. Sotahistoria

Riittävän kaukaa katsottuna, tietenkin. Sotiminen lienee asia, jonka jälkien näkeminen läheltä sopii korkeintaan kokeneiden poliisien, brankkarien, oikeuslääkärien ja ehkä ammattisotilaiden vatsalle ja hekin tarvinnevat sen jälkeen toipumisaikaa, debriefingin, alkoholia tai ne kaikki.

Mutta. Syytän osittain ympäristöä. Seitsenvuotiaana luin kuulemma MacLeanin Saattuetta Murmanskiin, ja Toinen maailmansota olikin vielä siihen aikaan kaikkialla. Divarissa käytiin viikoittain vaihtamassa pino Korkkareita. Koulukirjojen vieressä pöydällä odotti Airfix-liimalla koottavana ja Humbrol-maaleilla viimeisteltävänä Spitfire tai T-34 tai Tirpitz. Valmiit tuotokset komeilivat hyllyillä tai roikkuivat siimoista katosta elleivät menettäneet osia leikeissä. Lattialla taistelivat Airfixin Afrika Korps, British 8th Army ja U.S.Marines, ja jotkut olivatkin ehtineet hankkia pikkuäijiä tai isoja äijiä toista tuhatta. TV:ssä pyörivät Colditz, Kapteeni Kloss, Kevään seitsemäntoista hetkeä, Pommituslentäjät, suosikkini Panssaripartio (Czterej pancerni i pies) ja paljon muuta.

Toinen maailmansota oli kaukana historiassa mutta itse asiassahan se oli silloin lähempänä kuin tästä hetkestä taakse katsoen ensimmäiset otteluni Salibandyliiton sarjoissa.

Mikä siinä jaksaa joitain (miehiä) kiinnostaa, puuskahti joku toimittaja taannoin, ja ihan perusteltu kysymyshän se onkin. Ainakin tekniikka tietysti ensiksikin niin kuin ilman sotiakin: lentokoneet, laivat, ampuma-aseet, ajoneuvot. Ja eräänlainen pelillisyys, jos noin kepeää sanaa voi niin makaaberista asiasta käyttää. Nuo tekevät noin, mihin me vastaamme näin, jolloin he reagoivat siten, jolloin me… ja koko ajan tietysti yrittäen hämätä vastustajaa. Ja sitten ihmisen toiminta ja suoriutuminen äärimmäisissä tilanteissa. Vähän kuin urheilussa mutta paljon totisemmin panoksin.

Vanhemmiten ovat taistelukuvauksia enemmän alkaneet kiinnostaa sotimiseen liittyvät prosessit: tiedustelu, tiedonkulku, päätöksenteko paineen ja kiireen alla, logistiikka, tuotanto, infrastruktuurin ja sään merkitys.

Mitä vihollisesta tiedettiin ja ei tiedetty, miten informaatio arvioitiin, miten se onnistuttiin tai ei onnistuttu välittämään päätöksiä tekeville riittävän ajoissa, millaisia päätöksiä he tekivät tai olivat tekemättä. Viimeiseen onkin pureuduttu esimerkiksi viime vuosien elokuvissa: taistellako rannoilla, nummilla ja kaduilla vai neuvotellako Hitlerin kanssa, avatako tuli aamuöiseen Oslonvuonoon lipuvaa taisteluristeilijä Blücheriä vastaan, upottaako Belgrano vai luottaako uhan poistuvan? Painaako nappia vaikka lähestyvät ohjukset voivat olla vain häiriö tutkassa?

Onko egyptiläisten ryhmitys Suezin rannoille varmasti vain harjoitus, yrittäisivätkö liittoutuneet maihinnousua tällaisella säällä, mihin japanilaisten lentotukialukset katosivat ja mitä ne ovat tekemässä, hyökkääkö neuvostoarmeija Kannaksella, mikä on vihollisen vahvuus Arnhemin alueella, uhoaako Nasser vain vai olisiko arabien lentokentille iskettävä? Kummalle puolelle harjannetta Kevyen prikaatin pitikään rynnäköidä, kuinka monen portaan kautta tiedon Japanin lähettilään viestistä on kuljettava ennen kuin se ehtii Pearl Harboriin, pitäisikö Führer sittenkin herättää? Käyttääkö foliosilppua tutkahäirintään vaikka se samalla paljastaisikin tekniikan? Ottaako tilanne haltuun vai piiloutuako pullon kanssa lukitun oven taakse kuten väitetysti Fredendall Kasserinessa tai Amer Kuuden päivän sodassa. Kuinka paljon panssariprikaatin hyökkäys vaatii marssireitin tiedustelua ja teiden ja siltojen vahvistamista, polttoainetta ja ampumatarvikkeita kuljettavia säiliö- ja kuorma-autoletkoja, pioneereja raivaamaan miinoitteet, epäsuoraa tulta, ilmatorjuntaa ja ilmasuojaa, korjausjoukkueita evakuoimaan vaurioituneet vaunut, lääkintähuoltoa…

En ilmeisesti ole ainoa, koska sota-aiheisten kirjojen ja elokuvien julkaiseminen tuntuu jatkuvan melko vilkkaana. Näkökulmat toki ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet, mikä on hyvä.