Mika Waltarin Helsinki-trilogia ei ollut niin Helsinki kuin odotin, mutta ehkäpä sittenkin oli. Jotenkin kadut, paikat ja kaupungin kehitys oli kirjoitettu tekstiin luontevammin kuin Kjell Westöllä.
Johanneksen kirkon rakennustelineet heitellyt myrsky ja toiselta puoleltaan rakennettu keskeneräinen Mechelininkatu, jonka talojen ikkunoista näkee kallioille, merelle ja krematoriolle. Vaiko on kremis ollut tuolloin harmaa. Mutta mistä kohdin katua se yksi Väinö Kamppurin maalaus on?
Nykyajan teräväpiirrossa ja laajakaistalla ei aina muista, että vielä muutama miespolvi sitten Suomessa oli oikeasti nälkävuosia. Ja kielikysymys. Ja Pitkäsilta perin pitkä, henkisesti ja yhteiskunnallisesti. Ja ylioppilas herra. Ja sukupuolimoraali suurta ahdistusta puhtausvaatimuksineen ja vai ennemminkö eli raskaudenpelkoineen.
Paitsi että asui yhdessä vaiheessa Mecklulla, Juhanikin luki sosiologian kuulusteluun Westermarckia. Ja vahvistui maalla. Ja mietti juuriaan.
Lapsuuden yksinkertaisuus ja mutkattomuus, nuoruus kun miettii ja etsii. Aikuisuus, seestymiset ja uudet kiihtymykset, luulee jotain oivaltaneensa tai ymmärtäneensä mutta huomaa ettei sittenkään. Sitten vanhuus ja kuolema, siinähän ne.
Waltarin ihmiset kiihtyivät, innostuivat, paloivat, hurmioituivat, murskaantuivat. Pohtivat, onko ratkaisu järjessä vai mystisessä kokemuksessa. Nykyiset tietävät, että kaikki on jo kokeiltu ja nähty eikä mistään ole enää syytä innostua.
Isästä poikaan pohjanaan
Mies ja haave 1933
Sielu ja liekki 1934
Palava nuoruus 1935
Ja Yhdeksän hyvää Helsinki-kirjaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti