Minä lähdin Tampereelle

Aamunsarastus oli juuri voittamassa keinovalot kun astuin lauantaiaamuna ulos ovesta. Pakkanen narahteli pariakymppiä mutta tyyneydessä se oli lapsuuden kuivaa idyllistä pakkasta eikä helsinkiläistä naamaaraatelevaa jäätuulta.

Spåra rumisi parahiksi paikalle hyytyäkseen heti seuraavalle pysäkille. Teknisiä ongelmia, yritellään käynnistää uudelleen, kuulutti kuljettaja samalla kun liityin kävellen jatkavien jatkoksi.

Junamaatit ovat kyllä tehneet lipun ostamisesta helppoa silloin kun toimivat. IC2:n yläkerrassa kelpasi iskeä johto pistorasiaan ja käydä töihin. Kolisevista kärryistä löytyi ruisleipää, kahvia ja appelsiinimehua.

Viereisen välikön hyväntuulinen neitoseurue piristi muidenkin matkantekoa. Heidän puhuessaan osmanien valtakunnasta ja amerikkalaisuuden hegemoniasta höristin korviani, mutta enemmän sanoja oli kyllä ihmissuhteista.

Mainio rupeama Tampere Areenalla huipentui keskisuomalaisten voitonjuhliin. Ulkona pakkanen oli liutunut leppoisaksi lumisateeksi.

(Yritin tallentaa tämän tekstin alkua jo junasta, mutta ei junaverkko sentään niin hyvin toiminut.)