Deightonin ote säilyi loppuun saakka.
Miljöö oudossa paikassa outona aikana, ihmisten kokoelma. Jatkuvasti taustalla toistuva Rommelin tulon uhka. Aika ennen nykyisiä viestivälineitä ja henkilörekistereitä.
Päähenkilön kohtalon ratkeaminen lopussa byrokraattisten paradoksien kautta, mutta ehkä tarpeettomankin onnellisesti? Sodan mielettömyyttä painottavan kirjailijan käytössä olisi ollut tummempiakin vaihtoehtoja, mutta ne eivät ehkä olisi sopineet juuri Deightonille.
Ja detaljien hallinta, tai että kirjailija ei jäänyt kiinni asiavirheistä ainakaan minun asiantuntemukselleni. Ajoneuvomallit, aseiden kaliiperit, historialliset tapahtumat ja paikat näyttivät olevan kohdallaan. Ei mitään aivan irrallisesti yhtäkkiä taivaalta leijailevia laskuvarjojääkäreitä kuten Englantilaisessa potilaassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
kiinnostava rinnastus englantilaiseen potilaaseen. ko. elokuvasta en ehkä ihan kauheasti välitä, mutta kirja oli hyvä: pahoin palanut englantilainen potilas putoaa soihtuna saharan aavikolle. kerronnan hyvin kutinsa pitävä jännite tiivistyy epätietoisuuteen: kukaan ei ole varma siitä, kuuluuko englantilainen potilas omaan vai vihollisen armeijaan. englantilaisesta potilaasta assosioin dalton trumbon sotilaspoikaan. yhteiseksi nimittäjäksi nousevat muistinmenetys ja sairaalasänkyyn kahlittu ruumis.
t. meri
Ei nyt kerrota tätä kenellekään, mutta Potilaassa olen elokuvan varassa ja Sotilaspojasta en senkään. Verkosta luntatun synopsiksen perusteella saattaisin lukea.
Sotilaan osaa tosipaikassa miettivälle voisin varovaisesti suositella myös Carsten Stroudin vähän yliyrittävästi karskia opusta Iron bravo.
Lähetä kommentti