Iltayön halki jyrisevän bussin valaistusolosuhteet.
Ensimmäisessä penkissä istuin pimeydessä, mutta muovilevy edessäni tarjoili asiat takaani peilikuvana kuin hiukan sumennetulle valkokankaalle.
Seuraavan rivin kahdesta neitosesta toinen jäi taakseni piiloon, mutta toisen kasvot esiintyivät ruudulla 20 minuuttia. Eivät ehkä missikauniit, silti vähintään samoin verroin nuoruutta, terveyttä ja elämää säteilevät. Ilmeet vaihtelivat mietteliäästä nauravaan kai seuraten vierustoverin kanssa käytyä keskustelua, jota en kuullut. Yläviistosta heittyvä valo piirsi nenän varjon juuri oikeaan paikkaan.
En osaa sanoa, tirkistelinkö kun en kääntänyt katsettani pois.
Kuin kokeellinen lyhytelokuva, mutta ainoa esitys suorana lähetyksenä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti