Viimeisen pisteen lyöminen viimeisen finaalijutun perään aloittaa vähittäisen paluun maailmaan.
Pöytä kymmenelle Husassa, valkosipulikeitto ja talon hampurilainen. Mitä mielenkiintoisinta keskustelua naisten maajoukkueen otteista ja tulevaisuudesta kun ympärillä ihmisiä, joita kiinnostaa ja joilla on sanottavaa. Seuraavassa täpötäydessä paikassa, jossa ei kuullut omaa ääntään ja kaikilla vaakasuorilla pinnoilla tanssittiin, riitti vanhalle vartti.
Keskipäivällä tukki tyhjäkäynnillä rouskuttava bussi Privozskan, mutta pakkaaminen kävi hiljaisen rauhallisesti. Alkumatkasta valaisi Ostravan rauniot aurinko, vähitellen harmaantui sakeaksi sumuksi.
Brnossa pidättäytymisen jälkeinen täyttymys eli McDonald'sin kultaiset kaaret. Sen jälkeen vieläkin hiljaisempaa, penkeille uneen käpertyviä hahmoja asettelemassa jalkojaan mitenkuten. Kuuntelin podcastia suomalaisuudesta kulttuurintutkijan silmin ja tunsin jostain leijailevan puhtaiden hiusten tuoksun.
Prahan lähestyessä aurinko laski taivaanrannan liekkeihin oranssiksi ja kultaiseksi, suurkaupunki kukkuloilla kirkastui valomereksi. Taivas tummui pimeydeksi, jossa täysikuu utuharsoineen liukui mukana.
Lentokenttärutiinit, tomaatti-mozzarellaciabatta ja jäätee, huomattavasti Vantaata runsaampi kioskin kirjahylly. Alarivillä tunnollisesti Hasekit, Havelit, Kunderat ja Kafkat, mutta kassalle kannoin Anne Applebaumin tuotoksen Iron curtain - The crushing of Eastern Europe. Kiinnostukseni maanosan heti sodanjälkeisiin vuosiin.
Vee one, rotate, vee two, I hope, ja A319 jylisi taivaalle viimeistä paikkaa myöten täytenä. Nostin katseeni kirjasta kun perämies kertoi jossain Haapsalun yllä, että lentoaikaa on jäljellä puolisen tuntia. Lähestyminen tuntui taas heittelevältä kelkkakyydiltä mustassa putkessa, mutta sitten kiitotien värivalot ilmestyivät alakameraan ja matkustamon näyttöihin.
Matkatavarat, väsyneitä kiitoksia, jäähyväisiä, kohtaamisia.
Finnair City Bus halki talvisen tihkusateen.
Koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti