Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.
Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.
Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.
Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.
Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja voimakasta puhaltamaan pölyn pois.
Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.
Westöllä on aikakone, luin jostain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti