Siegfried Lenzin Saksantunti (Deutschstunde) on omiaan juuri tuosta ajasta kiinnostuneelle, ja lapsen mutkattoman ihmettelevä näkökulma istuu. Ajan ja ihmisten ristiriita tiivistyy sääntöjä ja määräyksiä tinkimättä noudattava kyläpoliisi-isän ja ne kyseenalaistavan maalarin väliseen jännitteeseen.
Arjen banaliteettien ja maailmansodan limittäytyminen juuri niin kuin se kuulemma tapahtuu. Tässä paistettu silli, perunasalaatti, puuro ja raparperisose, horisontissa yli jyrisevät lentokoneet ja rantaan ajautuva lentäjän ruumis. Ihan tavalllinen biologian tunti, jonka aikana ensimmäinen oliivinvihreä panssariauto ilmestyy koulun pihaan ja kaksi brittisotilasta luokan ovelle.
Ja kehyskertomus, johon tiivistyvät sodan vaikutukset uusiin sukupolviin.
- - -
Tajunnan rajoilta tietoisuuteen pyrkivä kysymys, olenko viimeinen, joka näitä kaikkia kirjojani enää lukee. Perheeseen vuosikymmenten varrella kertyneitä, äiti-vainaan kirjakerhoista kuukausittain vastaanottamia, isona itse hankkimiani. Tenavat kuluttavat mediaa vähintään yhtä paljon, mutteivät juurikaan paperikirjoista.
Kun minusta aika jättää, pölyttyvätkö jonkin aikaa kunnioittavasti hyllyssä ennen kuin päätyvät pahvilaatikkoon kellarin nurkkaan tai divariin, jos sellaisiakaan kohta enää on?
Vielä isommassa kuvassa epätietoisuus maailman muuttumisesta, jonkinlaisesta parempaan päin käyneestä kehityskulusta, joka nyt onkin käynyt epävarmaksi.
Kuinka kauan meille riittävät pikaiset some-merkinnät ja niihin tulleiden peukutusten tuottama kolmen sekunnin mittainen tyydytyksen tunne?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
viisitoistavuotiaana minulla oli parikymmentä omaa kirjaa. kolmikymppisenä noin tuhat. kaarlen mukana tuli 40 000 lisää. neljä vuotta sitten rupesin vähentämään hylly kerrallaan. nyt olen taas lähtötilanteessa: parikymmentä lukemisen alla olevaa kirjaa sängyn vieressä lattialla.
jos on ahne tiedolle, netti ei selaamalla tyhjene eivätkä kirjat lukemalla lopu. ihmisen on itse löydettävä oleellinen, tiedontulvaankin voi hukkua. mikä on todella tärkeää ja paljonko on riittävästi, ovat vaikeita kysymyksiä.
usein vasta odottamaton kriisi, vaikka vakava sairaus, loksauttaa asiat paikalleen. oleellinen erottuu epäolennaisesta: tärkeintä ovatkin läheiset ja ystävät, tämä päivä, elämä itsessään.
ps. sain vihdoin sen tammikuisen tapahtuman loppuun. tuhkat on siroteltu hietsun 3x-lehtoon, krematorion puoleiselle tilkulle.
meri
Kun on hyvin nuori, tuntuu, että aikaa on loputtomiin, sanoi Frank Armoton Calamari Unionissa.
Vuosien edetessä tuntuu, että aikaa ei ole hukattavissa turhaan. Samalla kaikkea, turhaakin, on enemmän kuin koskaan.
Ajatusta selventääkseen voisi vaikka käydä kävelyllä Hietaniemen maastossa.
Lähetä kommentti