Nick Hornbyn Fever pitch osoittautui ehdottomasti hyväksi kirjaksi vaikkei välttämättä niin hyväksi kuin olin kaiken kohtaamani hehkutuksen pohjalta odottanut.
Mutta ehdottomasti se on ollut kirjoitettava.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi jonkinlainen pessimistinen synkkyys: fanius ei ilonlähteenä ja karnevaalina vaan lähestyvien pettymysten iskuihin varautuen kyyristelevänä.
The natural state of the football fan is bitter disappointment, no matter what the score.
Ehkä Huuhkajien toivotonta arvokisapaikan metsästystä jaksavien suomalaisten itseironinen musta huumori ei olekaan niin ainutlaatuista.
Samalla muukalaiselle jonkinlainen kurkistus brittimaailmaan ja sen luokkajakoihin viittauksineen, kuin Four weddings and a funeral -elokuvan katselu.
Mutta urheilufaneille tuttuja tuntoja, kyllä. Erilaiset voitot, erilaiset tappiot. Se tunne kun oma joukkue johtaa vielä, mutta lähestyvän katastrofin tuntu leijuu ilmassa. Dramaattisen niukan voiton tuoma nautinto mutta myös sellaisen varman, kun ei ole missään vaiheessa mitään hätää.
Lukiessa alkoi väistämättä vertailla omiin muistoihin kiekkokatsomoista. Samaan tapaan en pystyisi vetämään yhteyksiä nuoruuden suosikkijoukkueeni ja oman elämäni käänteiden välille, mutta paljon on yhteistä. Vähän lyhyemmän esseekokoelman saisin aiheesta aikaan.
Heyselin ja Hillsborough'n tragediat. Niiden kohdalla eksyin Wikipediaan ja YouTubeen kertaamaan, mitä tapahtui ja miksi. Hiljaiseksi veti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti