Panssarielokuva oli sopiva kohde nuoren elokuva-avustajan korvaukseksi saamille vapaalipuille.
Ruskeaa, harmaata, huhtikuista mutaa ja kuraa. Ruumiita ja ruumiinosia kaikkialla, verisinä lihakuormina kuorma-autojen lavoilla, vaununtelojen alle puolittain mudaksi pehmenneenä massana. Sitä visuaalisuutta, gorea, jossa nykyiset sotaelokuvat eroavat ennenvanhoista siistityistä mustavalkoisista. Uusi kk-mies luuttuamassa edeltäjänsä jäännöksiä istuimeltaan.
Samaa onnistunutta klaustrofobiaa, luulisin, kuin Das Bootissa. Vapisevia ihmisiä teräskuoressa, jota ammukset piiskaavat. Nykytekniikalla näyttävyys on tietysti omaa luokkaansa ja äänet myös. Elokuvateatterin äänentoistolla jokaisen luodin ja kranaatin lähtölaukaus tuntuu iskulta päähän ja saa melkein kyyristymään.
Savuverhon seassa jyrähtävä Maybachin V12 ja esiin koliseva Tiikeri, jonka 88-millinen tykki kääntyy kohti vihollisvaunuja, näyttää jonkinlaiselta kammottavan kauniilta sodanjumalalta. Alaviistosta kuvakulmasta päätellen ei sattumaa.
Kohtauksesta, jossa päähenkilöt tunkevat kahden naisen asuntoon, joku kirjoittanee erikseen tutkielman ellei ole jo tehnyt. Jännitteet miehittäjien ja naisten välillä sekä hetken päästä miesten kesken ja heidän hierarkiansa.
Venytetyssä loppukohtauksessa tarina sitten karkaa Korkeajännitykseksi, jossa viisi urheaa jenkkiä niputtaa SS-pataljoonaa. Siitä ei sen enempää.
Nähdäpä Constantin Filmin Das Boot -hengessä tekemä samasta aiheesta, toistan itseäni.
Oli pakko vilkaista verkosta, miten saksalaiset ovat elokuvaan suhtautuneet. Silmiin osui heti myös ikuisesta pahiksisuudesta ärtyneitä äänenpainoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti