Kylmäävintä sittemmin kotimaassaan traagisesti kuolleen Kylen muistelmissa on hänen järkkymätön vakaumuksensa oikeassa olemisesta. Ihoonsa punaisen ristin tatuoituttanut ja Raamattua mukanaan kantanut sotilas ampui vastaan taistelevia paikallisia ilman tunnontuskia, mitäs taistelivat. Yhdysvaltojen Irakiin hyökkäämisen oikeutusta hän pohti yhtä vähän kuin paatuneimmat natsit lupaa teurastaa juutalaisia.
Itselleni Jarkko Ruutu oli se lupaava hyökkääjä, joka uitti kevään 1998 finaaleissa IFK:lle hienon alivoimamaalin Ilveksen verkkoon ja katosi sitten johonkin Pohjois-Amerikkaan palatakseen pelaamaan kotimaassa muutaman otsikkoihin nousseen pelin.
Muistelmista sain lukea, mitä muuta tapahtui ja ennen kaikkea, miltä se kaikki päähenkilöstä tuntui. Parasta luettavaa Amerikan-vuodet anekdootteineen ja pukuhuonekepposineen, joista osa jopa huomattavan hauskoja. Ja kuvaukset eri tavoista valmentaa ja pyörittää joukkueita. Suomeen paluun jälkeinen osuus sitten jotenkin kiusallista Ruudun ajautuessa väärinymmärrettynä nerona kohti umpikujaa niin erotuomarien ja seurapomojen kuin koko kotimaisen jääkiekonkin ympärillä ollessa huonoa ja väärässä. Toki vaikutelmaani saattaa vaikuttaa, että kirjoittaja suuntaa lopussa paljon itkupotkuvittuilua perinteisen suosikkiseurani suuntaan.
2 kommenttia:
Muistaakseni pääsin itse Kylen kirjaa toiselle sivulle ennen kuin laitoin sen syrjään tietäen, että ikinä en sitä enää avaa. En ole koskaan aikaisemmin lukenut tai kuullut kenenkään tappaneen noin kylmästi ilman mitään syyllisyydentunteita.
Täydellinen sotilas? Ainakin tekstistä syntyy vaikutelma ihmisestä, jolta puuttuu kokonaan joitain ulottuvuuksia.
Jonkun hyllymetrin sotilaiden muistelmia lukeneena tottunut myös vähintään kevyeen kenttäironiaan omia johtajia ja heidän tavoitteitaan kohtaan. Tässä en sellaista huomannut.
Lähetä kommentti