Jatkoin rivin loppuun mihinkään koskematta ja palasin sitten poimimaan tämän.
Rituaalit lainausautomaatilla ja saalis reppuun muiden perään.
Kannatti.
Toki kirjoittajakin antaa ymmärtää, että taiteilijoita tulee elättää julkisista varoista, koska he ovat taiteilijoita, mutta tekstien sävy on ruohonjuuritasoisen lempeänterävä niin taidetta kuin taideihmisiksi itseään kutsuviakin kohtaan.
Kuinka paljon taiteen käyttämisestä onkin vain kaikenlaista statussignalointia. Ja realistisempi taiteen kokeminen paljon lähempänä arkea.
En ole kaljabaareissa viihtyvä vasemmistoälykkö, mutta itseään ironisesti tarkastelevaan risupartaiseen parhaimpiin tilaisuuksiin pikkutakkiin, mustaan T-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutuvaan rapistuvaan keski-ikäiseen mieheen on ilo samaistua.
Ehkä herkullisimpana kaikesta irvailu kokoomuslaisen oloiselle maailmankuvalle kulttuurivientikomiteoineen ja dynaamisine tiimimaailmoineen, jossa "yksikään työpäivä ei ole samanlainen kuin toinen". Se kaikki muovisuus.
Jotain sellaista Kantokorpi nyky-Suomesta naurettavakseen tavoittaa, mikä itseäkin häiritsee.
2 kommenttia:
mika
olipa kaunis teksti, kiitos. kirja on vielä lukematta, mutta nyt viimeistään täytyy se tehdä. ei tästä, mutta muuten vain tulevat mieleen 70-luvun taidekuviot. se oli sitä aikaa kun pienellä vasuripiirillä oli paljon valtaa. nykyisinhän taidemaailmassa on hauskaa sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden maailmankatsomusta pitää ihan sietämättömänä – näin ainakin minä olen kokenut. ihmiset uskaltavat hyväksyä ja kuunnella vieraitakin vakaumuksia - hirveinkään toisinmaalaaja ei näytä viholliselta, joka pitäisi pyyhkiä taidehistoriasta pois.
meri
Kirjassa taidettiin pohtia myös sitä, onko valta taidemaailmassa vasemmistoklikillä vaiko nimenomaan päinvastoin.
Paluu hienojen termien ylätasolta ihmisen katseen korkeudelle tervehdyttää melkein aihetta kuin aihetta.
Lähetä kommentti