Leppoisa bussikuski pysähtyi tunnollisesti antamaan suojatielle pyrkiville jalankulkijoille tietä, niin myös Mannerheimintiellä. Ylittämään lähtijä kiitti kädenheilautuksella mutta ei ollut niin aloittelija, että olisi kävellyt viereistä kaistaa hiljentämättä jyränneen henkilöauton alle. Keskisormella kuitenkin tervehti.
Liikennearkea Helsingissä.
Seuraavan vastaavan suojatien kohdalla ei toista kaistaa tullut ketään mutta suojatietä kulkenut rouvashenkilö pysähtyi bussin eteen ja kurkkasi sinne ennen kuin jatkoi matkaa. Viidakko opettaa.
Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.
Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.
Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa.
Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.
Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät. Vamos, vamos, venga, venga!
Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.
Viime viikkoina ihmetellyt, miksi lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat niin vahvoja ja eläviä mutta viime vuosikymmenten himmeitä ja epäselviä.
Usein puhuttu "ohi vilistävistä ruuhkavuosista" sun muusta, mutta ehkä se ei riitä selitykseksi.
Valloittavatko vanhimmat muistot paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kuvan niistä niin vahvasti, että uudemmat havainnot samoista ja samanlaisista asioista jäävät himmeiksi luonnoksiksi niiden päälle? Vai onko kyse (myös) ajan volyymistä: Näitä myöhempiä vuosia on niin paljon prosessoitaviksi ja ne ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia?
Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.
Tänä kesänä sai tottua heräämään paita hiestä märkänä jopa ilman kuumetta tai liskojen yötä.
Monelle otti ennätysmäinen helleputki koville, mutta itse joudun myöntämään nauttineeni. Kuin muistojen kultaamat lapsuuden kesät, jolloin muka oli aina tällaista. Tai siis ne kauniit päivät tallentuneet selkeinä ja sateiset ja kylmät himmentyneet johonkin.
Luita hellivä lämpö, illaksi hiukan viilettyä sopivan mittainen fillarointi, jonka päälle pitkä lasillinen kylmää kivennäisvettä ja suihku. Tai parhaimmillaan maaseutuviikkoina tunnin kellunta juuri sopivan vilpoisessa Keiteleessä. Ja tuli sitä vesijuoksuakin ensi kertaa kokeiltua. Ihan hauskaa joskin ehkä hiukan yksitoikkoista.
Ja vastaan ennen kuin kysytään: Kyllä, tiedän, että kyse kuuluu olevan ilmastonmuutoksen antamasta varastetusta ilosta. Totta kai se ajatus kaihertaa.
