Yhdeksäs toukokuuta 1986 Helvi Hämäläinen käveli Taka-Töölöstä rantoja pitkin poikansa haudalle. Lienenkö hautausmaan käytäviä haravoidessani huomannut vanhaa naista? Tai ei sillä viikolla muistaakseni juurikaan haravoitu vaan tyhjennettiin talven jäljiltä kartiomaisia puisia alhaalta avoimia roskiksia traktorin lavalle. Sisältö oli uumenistaan vielä jäässä. Havuja, hautakynttilöitä, sensellaista.
Eivät Päiväkirjat 1955 - 1988 valitusta ole, mutta alakuloistava opus väkisinkin. Yksinäisyys, tunne arvostuksen puutteesta, aina vain pintaan puskevat muistot Paavolaisesta. Sitten ainoan lapsen sairaus ja kuolema. Jos nyt yli viisikymmenvuotiasta voi lapseksi sanoa, mutta vielä silloinkin äiti muistaa vastasyntyneen pienet sormet.
Miten helposti lähestyttävä lie kirjailija itse ollut? Vai kaikki muut niin usein kylmiä ja tai ilkeitä.
Ulkona lotisee sade.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti