Lumihiutaleiden tulviessa kasvoille tulee jostain syystä mieleen se kohta, jossa Eccu Widing lähtee viimeisen kerran hiihtämään, Taivallahdessa meren jäälle ja siitä ulommas.
Toisella, hitaammalla, lukukerralla Missä kuljimme kerran vielä paranee. Kaipa se toisto on tarkoituksella tehty, että nuori Eccu aikanaan lähtee samasta kohdasta hiihtomatkalle, jonka jälkeen hän ei enää toivu ehjäksi ihmiseksi, ja sitten ympyrä sulkeutuu samalla tavoin.
Miten eri tavoin sota rikkoo Ecun ja Cedin.
Moni kuolee kirjassa, mutta jostain syystä eniten kirpaisi nyt Allun keuhkotautiin riutuvan pikkusiskon kohtalo. Sitäkin kautta rikkaiden ja köyhien ero alleviivautuu. Ja sitten ovat Enok, Allu ja muut voimaa ja energiaa uhkuvat, joilla ei kuitenkaan ole väyliä ylöspäin. Verrattuna Ivariin ja muihin heikkoihin sivistyneistön jäseniin, joilla kuitenkin on turvaverkkonsa ja kontaktinsa selviytyä aina jotenkin. Vaikka on Enokilla ja Allullakin janonsa ja levottomuutensa, pirtunsa ja kevytkenkäiset naisensa. Olisivatko he voineet lukea itsensä pidemmälle?
Olen näkevinäni Ivarissa jotain samaa kuin Riku Bexarissa. Vai onko kaikissa Westön kirjoissa tarkkaileva pohdiskelija, joka jotenkin pyörii paikallaan määrätietoisempien ja häikäilemättömämpien löytäessä paikkansa ja joukkonsa, rouhiessa kohti menestystä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
vahempana olen ruvennut ymmärtämään sen, että perhe, sukulaiset, ystäväpiiri ja traditiot muodostuvat sittenkin tärkeämmiksi kuin nykyihminen parikymmentä vuotta kestävän puberteettinsa aikana tietääkään.
Totta. Mietin aluksi verkostoja lähinnä taloudellisen turvallisuuden kannalta, mutta kirjoittamasi laajentaa sen vielä tärkeämpään eli pysymiseen henkisesti koossa.
Lähetä kommentti