Tiistai-illan lumisade oli suuri, pehmeä ja hiljainen.
Sonera Stadiumilta palattaessa talvi-ilta parhaimmillaan: Kaikkialla puhtaanvalkeaa ja vaimeaa, lämpötila asteen osia alle nollan.
Keskiviikkoaamuna nousi aurinko juuri Väinämöisenkadun kattojen yli valaisten pukukopin muttei vielä kenttää. Kentän haudanneesta lumesta nousi vaaleanharmaata usvaa.
Kelien puolesta jäällä vielä kiidettäisiin, mutta tenavien liikuntatunnin luistelu oli peruttu, koska kaupunki lopetti luistinradan kunnossapidon 26.2. Säästötarpeet tietäenkin tekisi mieli ilmaista tyytymättömyyttä.
Toisaalla ihminen on saanut matkustaa bussilla maksamatta, mikä on mukava anekdootti, mutta herättää kysymyksiä. Miksi? Oliko kassapääte epäkunnossa vai kuski kevätauringon hyväntuuliseksi herkistämä? Oliko matkustajan henkilöllä tai olemuksella vaikutusta asiaan? Tässä kaupungissa on miljoona tarinaa ja useimmat niistä mielenkiintoisia.
Lumimyräkän keskellä tankoja tempoilevien siniristien innoittamana toivottaisin hyvää suomalaisen kulttuurin päivää mutten toki halua implikoida, että mikään muu kulttuuri olisi mitenkään vähäarvoisempi.
Aamun HS kertoi, mitä kaikkia aseita Ruotsi on myynyt mihinkin epäilyttäviin maihin. Ja käsittääkseni Ruotsin kansainvälinen maine ei silti ole ihan pohjamudissa.
Suomalainen tsuhna jää otsa rypyssä miettimään mahdollista maineensa menettämistä. Ruotsalainen tekee kaupat kaikessa hiljaisuudessa, käärii dollarit liiveihinsä ja esittelee uunituoreen prinsessan kuvaa saaden kaikki sanomaan aaww ja ooww.
Euroskeptinen Soini on kutsunut euroon sisään kudottua Rehniä Brysselin Bobrikoviksi saaden tämän loukkaantumaan. Kuulemma loukkaa isänmaallista miestä ja on vaarallista vihapuhetta, koska Bobrikov murhattiin.Vihapuheen välttämiseksi olisi pitänyt varmaan verrata Zhdanoviin, joka kuoli vasta vanhuuteen ja votkaan. Isänmaallinen mies hänkin, ja edusti Rehnin tavoin suurta koneistoa epäluuloisten suomalaisten keskuudessa.
Zhdasbourgin Zhdanov ei olisi kyllä kuulostanut yhtä iskevältä.
Kirpeähkö sävy voi johtua hartioista päähän nousevasta jomotuksesta. Se paikallisen uimahallin pajavasaramainen hierontasuihku oli ehkä sittenkin liikaa.
Mutta perinteisen tyylin hiihtoon voisi ihminen innostua enemmänkin.
Näin Speden Leikkikalugangsterin edellisen kerran varmaan joskus 70-luvun alkupuolella, ja tähän saakka siitä on jäänyt mieleen puussa roikkuva pienoissukellusvene etä-äänineen.
Sukellusvenekohtaus oli tallella ja tehosi yhä. Mielenkiintoisia leluja oli muutenkin esillä siinä määrin, että ymmärrän lapselle jääneen mielikuvan innostavuudesta.
Muuten kyllä näin nyt enemmänkin kankeutta ja väkinäisyyttä, niin jopa Leo Jokelan tekemässä hitlerviiksisessä etsivässä sekä Loirin kamreerissa, joka oli monesti kiusaannuttava.
Mutta mielenkiintoisinta nyt? Ehdottomasti kamreerin kaahaus autokoulun Kuplalla pitkin Hietarannan rantaviivaa ja hirsilaiturilla, joka aikanaan oli Taivallahden pohjukassa ja jolta Mustasaaren lautta liikennöi. Sen rakenteissa tuli tenavana kiipeiltyä kerran jos toisenkin.
Vanhojen kotimaisten elokuvien painoarvo ajankuvan tallentajina vain kasvaa.
(Lisäsin kuvankaappauksen kohtauksesta. Uskoisin tekijänoikeuslain mukaisen sitaattioikeuden vetoomusfunktionkin tässä tapauksessa täyttyvän.)
Lunta jalkakäytävillä, lunta katoilla, lunta kasoina kadunkulmissa. Kaksi bobcatia kauhat täynnä valkoista hurisi peräkkäin Tunturikatua alas, kuorma-auto peruutti odottamaan lastia keltainen vilkku katolla läikkyen. Ajoradoilla autojen alla lumi oli jo ruskeaa.
Jäähallin parkkiksen valvoja päästi luistelukoululaisia tuovat ajokit alueelle maksutta kunhan häipyvät ennen illan pelin ruuhkaa. Sisällä pyörivät illan valmistelut täydessä vauhdissa. Tekniikkamiehet virittelivät kameroita paikoilleen, mainoksia jaettiin istuimille, järjestyksenvalvojat tankkasivat kahviossa kahvia. Lounaslistalla olisi ollut herkkusieni-tuorejuustokeittoa ja lihapullia. Pienten tehdessä tilaa kulmasta jäälle humisevalle Zambonille oli vaihtoaitioon jo ilmestynyt Jypin huoltolaatikko.
Lahdentiellä tuli vastaan ensin yksi ja sitten toinen Jypin fanibussi. Myöhemmin Twitter kertoi Ma Granlundin tasoittaneen tilanteeksi 1-1. Takapenkillä yksi lapsi pelasi DS:llä Zeldaa, toinen kirjoitti iPadilla tarinaa.
Eros Ramazzotti aloitti Piu bella cosan juuri Vaajakosken ABC:n parkkiksella. Kappaleen loppu kuultiin ABC:n vessan katosta.
Tikkakosken tienoilla suhahti vastaan harvinaiset kaksi poliisiautoa palailemassa jostain. Kolari, haulikkomies tai jotain muuta, jäi arvoitukseksi. Irtolumi tanssi rekka-auton perän takana. Pienten marginaalien peli, kertoi Petri Matikainen jonkun Twitterissä. Arvelin IFK:n siis hävinneen JyPille.
Perillä sauna. HIFK - Jyp 3-2, luki jossain.
Illalla jäin taas kerran katsomaan Kaunista mieltä enkä pelkästään Jennifer Connellyn takia. Ensimmäisellä kerralla toden ja harhan sekoittuminen upposi parahultaisesti, mutta toimii, vaikka kuvion nyt tietääkin. Muistelen Ron Howardin ohjanneen jonkun muunkin elokuvan, jossa oli kipeitä tuntoja, mutta myös lämmintä pohjavirettä.
Olisi pitänyt aikanaan paneutua matematiikkaan tarkemmin. Vaikka kai jotain ehtisi vieläkin, omaksi iloksi.
Naisen turkki, miehen turkislakki ja korvaläpät, juhlavan oloiset housut ja kengät. Keski-ikäinen pariskunta erottui muiden bussia odottavien joukosta jo pysäkillä eikä tunne helpottanut sinisen jättiläisen liukastellessa paikalle.
Täällähän tuoksuu virtsalle, vielä enemmän kuin raitiovaunussa, mies virkkoi hapuiltuaan matkakortin kanssa. Hillitty keskustelu jatkui kirjakielisenä.
Ihmisten joukosta kai taiteilijatkin hahmonsa kärjistettävikseen poimivat.
Jos tuulettaa huoneistoa, on ikkunalaudalla hetken päästä pieni kinos.
Aurat olivat ehtineet yöllä välttämättömimmän: Autot pääsivät kulkemaan ja ihmisetkin, ainakin isompien katujen jalkakäytävillä. Vaan vaaleanruskeat aurausvallit tukkivat suojateiden päät, ja auratullekin jalkakäytävälle oli jo ehtinyt sataa ohut hanki. Tervejalkainen loikkii vallien yli, mutta vanhuksilla ja lastenvaunuja kiskovilla tekee tiukempaa.
Olisi pitänyt ottaa lumilapio kainaloon ja avata koulumatkalta pahimpia paikkoja.
Pankkiiri Wahlroos on sanonut jotain, ja sitten on puhuttu enimmäkseen hänestä. Minua kiinnostaisi enemmän vaikkapa pohdinta, minkä verran ihminen Suomessa on vastuussa omasta elämästään. Verkkokeskusteluista päätellen vaihtoehdot ovat vain 100 prosenttia tai 0 prosenttia ja vastapuoli sitten vastaavasti fasisti tai ei.
Ja politiikassa puhutaan gallupeista ja kannatusprosenteista ja poliitikkojen henkilöistä kun voisi puhua mieluummin asioista. AamuTV:ssä puoluejohtaja Soini selitteli toimittajan tarjoamaa kannatuksen valumista Kepulle. Hetken näin unta ja odotin Soinin sanovan, että samahan se, ketä kannatetaan kunhan [hänen mielestään] oikeita asioita, mutta sitten heräsin todellisuuteen. Valta-asemathan ne.
Tosin Hesarissa taisi ollakin eilen kaikenlaista esimerkiksi Kreikasta ja eurosta. Pitäisi ehtiä lukea eikä marista täällä.
En minäkään tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä, joten käytän siis vain virtuaalisena ilmoitustauluna. Sinne voi koota kuvia asioista, jotka ovat kauniita tai mieleen jääneitä tai molempia tai muuta, mitä? Lepuuttamaan silmää. Ehkä sopivasti käytettynä inspiroimaan mieltä, väitetään. Jää nähtäväksi.
Jonkinlainen sosiaalisen median ulottuvuuskin on: Voi seurata toisia ja olla seurattavana ja bongata toisilta hyviä juttuja omalle taululle tai vastoinpäin.
Ylivoimainen enemmistä käyttäjistä on naisia, luki jossain, ja siltä vähän näyttääkin. Ei ihme, koska naiset taitavat olla miehiä tunnetumpia esteettisestä silmästään.
Vaatteiden, astioiden, kenkien, kukkien ja sisustusten oheen on aika saada myös moottorisahoja, olutta ja hirviöautoja, mutta ehkä alan kerätä lempparisotakoneideni kuvia vasta vähän myöhemmin.
Kontiolahden varuskunta esitetään lakkautettavaksi. Dragsvikin varuskuntaa ei esitetä lakkautettavaksi. Pohjois-Karjalassa ollaan katkeria ja epäluuloisia.
Itse toki näen meillä tarpeellisena olla ruotsinkielinenkin joukko-osasto, mutta pääasian sivusta ei voi olla pistämättä merkille, miten eri tavalla asian käsittely on nähty. Silmiini osuneissa suomenkielisissä medioissa ministeri Wallin on esitetty tai esittäytynyt lähinnä sivustakatsojaksi.
Entä ruotsiksi, ilmeisesti eri kohderyhmälle?
Professori Virolainen näkee asiassa jopa jääviysongelman. Toki hän tapaa nähdä paljon muutakin.
Ernie Pylestä muistelinkin kirjoittaneeni ennenkin, ja hänestä löytyi kirja iBooks Storesta.
Jotain uutta taas. Kuten että hän hioi oman tyylinsä jo 30-luvulla siviiliaiheissa kiertäessään Yhdysvaltoja ja kertoessaan sen kolkista ja kulkijoista. Kunnes julkisuus ja suosio sitten räjähtivät sodan aikana.
Ernie Pyle ei etsinyt skuuppeja eikä yrittänyt kertoa uutisia, sitä varten oli eri miehet. Hän kulki sotilaiden joukossa, katseli ja keskusteli, kirjoitti sitten pieniä tarinoita näkemistään asioista ja kohtaamistaan ihmisistä.
Ja kuinka taitavasti hän tasapainoili raportoinnin ja hengenkohottamisen ja asioiden kaunistelun rajoilla, kertoen näkemästään juuri niin paljon kuin lukijat kotona voisivat lukea pitäen silti aamiaisensa sisällään. Siitäkin aamusta St- Lo'ssa, kun tuuli painoi merkiksi pommituslaivueille ammutut savut sivuun ja amerikkalaisten pataljoonien lähtöasemiin sataneet omat pommit tappoivat sata ja haavoittivat viittäsataa.
Vaikuttavinta? Ehkä se, kun Pyle kulkee pian D-dayn jälkeen pitkin Omaha beachia ja katselee uponneita maihinnousualuksia, hylättyjä jeeppejä, palaneita panssarivaunuja, rannalla lojuvia kiväärejä, pelastusliivejä, reppuja, valokuvia, osittain hiekkaan hautautuneita ruumiita. Miehiä, jotka tulivat Ranskaan pitkän matkan takaa ja ehtivät nähdä sitä vain kovin pienen hetken.
Olisiko mielikuva samanlainen ilman Saving private Ryaninalkukohtausta?
Hernesaaren päässä kuorma-auto toisensa jälkeen jyrisi paikalle, peruutti laiturille ja kippasi kukkuraisen lavallisen lunta vedessä kelluvien jäälohkareiden sekaan.
Pieni hinaaja kiersi loputonta rinkiään vastapäivään pitääkseen meren siltä kohdin auki.
Hankenin pölyn ja puupaneelien tuoksussa ei juuri jonoteltu, vaalitoimitus kävi hiljaisesti. Äänestysprosentiksi alueella tuli näköjään 83,4. Haavistolle 1316 ja Niinistölle 1310 ääntä.
Selvisin prosessista katsomatta yhtäkään vaalikeskustelua, ja vaali-illan lähetyksistäkin riitti yhteensä vartti. Ei huvittanut nähdä Kalervo Kummolan tapaisia ihmisiä juhlimassa voittoa, ja vähintään yhtä ärsyttäviä olisi epäilemättä löytynyt toisesta leiristä.
Ehdokkaat olivat täältä katsoen harvinaisen tasaväkiset, joten päädyin pähkäilemään aiemmin julkaisemieni kriteerien pohjalta. Aika näyttää, kuinka iso virhe oli. Muttei sitä, kuinka iso virhe olisi ollut valita toisin.
Kun äänet ovat vielä jaossa, halutaan äänestäjät oman ehdokkaan taakse yli puoluerajojen. Tuloksen varmistuttua heidät nähdään mieluusti puolueen äänestäjinä. Inhimillistä, mutta ärsyttävää. Etenkin näin sitoutumattoman politiikan shoppailijan ja liikkuvan äänestäjän silmin.
Someharhasta on kirjoitettu ansiokkaasti, ja jos minunkin somevirroistani olisi tehnyt ennakkoarvioita, olisi Haaviston tullut voittaa noin 90-10. Kai siksi, että somessa yleensäkin viihtyy "haavistolaisempaa" väkeä, ja lisäksi lienen sellaista virtoihini valinnutkin. Kuten ennenkin olen huomannut, edistyksellisimmät tapaavat myös ilmaista itseään mielenkiintoisimmin.
Koska seurasin lähinnä Haaviston kannattajia, tulivat ärsyttävätkin piirteet lähinnä sieltä puolelta. Tunne, että joukko omaa suvaitsevaisuuttaan ja fiksummuuttaan korostavaa eliittiä kokoontui yhteen tuhahtelemaan juntimmille. Ja että kakkosen piirtäminen lippuun on jonkinlainen uskontunnustus, että on suvaitsevainen eikä ainakaan homofobinen.
Voisiko Haavisto pressaksi 2018 -liike ottaa oppia tästä kenties vihreille yleensäkin ominaisesta synnistä. Vai onko looginen mahdottomuus, että kampanjan vaatima me -henki voisi syntyä ilman, että on olemassa myös huonommat ne?
Kiintoisaa keskustelua joukoista, aatteista ja mielikuvista esimerkiksi Soininvaaran blogin merkinnässä kulttuurin politisoitumisesta.
Vihreille nirppanokille tekisi mieli omistaa aiheen versio Hitler-videosta. Toisaalta pahinta, mitä yhteiskunnassa voi tehdä, olisi kaataa rapaa aidon maailman parantamisen halun päälle, ja sitä Haaviston kampanjassa varmasti oli. Toisten motiiveja on vielä vaikeampi luodata kuin omiaan, joten yksilötasolla on mahdoton sanoa, kuka nirppanokkaili ja kenen sydän oli puhtaan vilpitön, ilmaistakseni vanhanaikaisesti.
Nyt ainakin Haavistolla on mahdollisuus nousta sovittelijaksi ja arvojohtajaksi ilman presidentin aseman jäykistelyä, ja ensimmäisiä impulsseja siihen suuntaan näkyy jo.
Ja mikä mielenkiintoisinta: Suomalaiset hakevat paikkojaan ja uusia poliittisia rintamalinjoja. Erilaisin ja ristiriitaisinkin kriteerein.
Kolmentoista tunnin hallipäivän jälkeen päässä humisi ja vatsassa kaikui.
Lämpimän aterian löytäminen Joensuun illasta on ennenkin huomattu hankalaksi, joten kannatti kiirehtiä Martinaan käymättä yläkerran ja huoneen kautta. Neljä minuuttia aikaa tilata, kerrottiin tiskillä klo 22.26, ja niin tehtiin. Puhelinneuvottelun jälkeen myös sille, joka oli lähtenyt käymään huoneessa.
Salaattipöytä, broileri-sinihomejuustopizza ja kaksi isoa olutta täyttivät toiveet, mutta liian nopea ahmiminen nälkäisenä ei koskaan tuota hyvää oloa. Niskajumista nouseva päänsärky päälle, ja talvi-ilta sai hiutua vapauttavaksi uneksi.
Mahdollisuus nukkua yhdeksään tuli tarpeeseen, ja aamiaissalin neljän viljan puuroa lusikoi jo uusi mies.
Pakkasaamun hangilla kimmeltävässä auringossa kylpevällä lentokentällä kelpasi odotella. OH-ATK saapui vajaat puoli tuntia myöhässä ja taisi laskeutuessaan osua myös lentokonebongarin objektiivin eteen.
Tämä kone oli paljon edellistä hiljaisempi ja maisemat kauniita. Tosin ärsyttää, kun kuuden kilometrin korkeudesta ei tunnista paikkoja. Pitäisi olla koko ajan kartta kourassa. Lähestymisen alkaessa alkoi myös pilviketto.
Jos varaa kaaoskelillä puolen tunnin matkaan kaksi ja puoli tuntia, voi silti joutua jännittämään. Finnair CityBusia ei kuulunut pysäkille odotettuna aikana eikä seuraavaakaan vuoroa. Neljänkymmenen minuutin jälkeen ilmestyivät lumen seasta viimein odotetut kirjaimet, ja bussi taiteili Hämeenlinnantien ja Kehä I:n kautta kakkosterminaalin eteen. Eikä baggage dropissakaan ollut jonoa.
Boarding runsaat puoli tuntia myöhässä, koneen etuosa täyttyi ruotsalaisista arvatakseni salibandyturisteista. Olemme odottaneet jäänpoistoa ja nyt neljänsinä nousujonossa, kapteenitar kuulutti ja otti turistit haltuun kertomalla saman ennen englantia myös sujuvalla riikinruotsilla. Jäänpoistoliuosta roiskui ikkunalasiin. ATR-72:n potkurit ottivat kierroksia ja kuulostivat hulluksi tulleilta sähkömoottoreilta. Pitkän rullauksen jälkeen nousukiito. Oranssinruskeat valot alhaalla etääntyivät hitaammin kuin suihkumoottorisissa.
Kolmen euron kahvin hinta-laatusuhde oli luokkaa lentoyhtiö, mutta lentoemännän levollisen kauniit silmät kompensoivat menetyksen monin verroin. Se saattaa olla isossa kuvassa suunniteltuakin.
Näkoalakaarto Joensuun yli, ja sitten erottuivat kiitotien valorivit etuvasemmalla. Yksi lyhyt matkatavarahihna ja yhden pöntön ja yhden pisuaarin WC kertoivat mittakaavan. Joensuun 29 asteen pakkanen vastaa ihotuntumalla mitattuna merituulella ryyditetyn Helsingin miinus kahdeksaa.
Epätodellisen ystävälliset taksikuski ja respan neitonen saivat turistin pälyilemään epäluuloisena ympärilleen. Pakko olla piilokamera.
Vielä kerran kehut radion Ajankohtaisen ykkösen Heikki Peltoselle, joka tuntuu perehtyneen ohjelmansa aiheisiin ja osaa myös toimia vieraidensa väitteitä kyseenalaistavana isäntänä.
Paukkupakkanen teki Talin hallistakin tavallista kylmemmän, mutta kuuntelua se ei haitannut. Mikael Jungner jutteli monia ihan hyviä pointteja. Ei omaperäinen mutta yhä hyvä oli se poliitista shoppailua koskeva, joka itseäkin kosketti. Me poimimme eri puolueiden ohjelmista kohtia, joista olemme samaa mieltä, mutta mikään liike ei tunnu niin kokonaan omalta, että tekisi mieli mukaan.
Siksi ihmettelenkin, miksi vaaleja analysoidaan ikään kuin äänestäjät olisivat valitsemassa, mikä puolue ohjelmineen saa yksinvallan. Minä ainakin näen ääneni mikroskooppisen pienenä vasarana, jolla voin yrittää napauttaa valittavan elimen politiikkaa haluamaani suuntaan. Ja se suunta voi vaihdella riippuen siitä, kenen näen olevan liikaa niskan päällä.
Jungnerinkin puolustelut demarien linjalle kuulostivat leipäpapin puheilta. Hän vaikuttaa enemmän mielenkiintoista projektia etsivältä palkkasoturilta kuin minkään aatteen mieheltä. Samoin kuin Jussi Lähde.
Toisessa jaksossa kutsuttiin Laura Kolbe ja Ruben Stiller keskustelemaan poliittisesta keskustelusta ja satiirista. Mielenkiintoisinta oli tietenkin pätkä suvaitsevaiston todellisesta suvaitsevaisuudesta, jonka aiheen isäntä puolivahingossa tökkäsi sivuraiteelle. Ikään kuin samaa sivusi aamun HS:ssa Pirkko Kotirinta jutussaan "Vasemmiston kritisointi aiheutti "paskamyrskyn" Ruotsissa. Tai suoremmin De tolerantas dolda intolerans.
Pysäkille käveltäessä vastatuuli ja pakkanen pakottivat kulkemaan takaperin ettei kasvojen iho irtoaisi. Onneksi 14:n valot ilmestyivät nopeasti suoran päähän.
Kirjan tuntu ja tuoksu puuttuvat, mutta on sähköisissä teoksissa puolensa. Esimerkiksi, että voi valita sanan tai kappaleen ja kirjoittaa itselleen sen yhteyteen kommentteja, jotka sitten näkyvät helposti löydettävinä omassa sisällysluettelossaan.
Ensimmäiset kokeilumerkinnät syntyivät Stephen Fryn muisteloon The Fry Chronicles.
Erityisen mielenkiintoinen on kautta kirjan kulkeva kuvaus teatteriuran alkamisesta Cambridgessa eikä missään teatterialan oppilaitoksessa. Aiheeesta innostuneet eri alojen opiskelijat hakeutuvat pitkät perinteet omaaviin näytelmäkerhoihin, jotka rakentavat produktionsa itse, ja oppi siirtyy vanhemmilta opiskelijasukupolvilta uusille. Saadapa olla ollut hengailemassa liepeillä ihastumassa Emma Thompsoniin, mutta muutenkin joukossa vilisee sittemmin isompiin kuvioihin päätyneitä nimiä, muitakin kuin Hugh Laurie. Erikseen Fry pohtii cambridgelaisen ja oxfordlaisen huumorin eroja.
Mutta siis tuo, kuinka vapaamuotoisesti, epämuodollisesti ja ainakin näennäisen ohjaamattomasti syntyy laatua.
Sama ilmiö kuin 30- ja 40-lukujen sotateollisuutta ja tiedettä käsittelevässä R.V. Jonesin kirjassa Most secret war. Siellä brittien yliopistomaailman, old chap -verkoston ja eksentristen persoonallisuuksien varassa pyörivät piirit tuottivat tiedemiehiä ja keksintöjä, jotka kilpailivat tasapäisesti Saksan hierarkisesti johdetun tiedeapparaatin kanssa. Saksalaiset olivat edellä viimeistelyssä ja laaduntarkkailussa mutta britit luovuudessa, Jones antoi ymmärtää.
Brittiläinen tapa tehdä?
Ja vallitseeko Suomen koululaitoksessa, urheilussa, teatterissa ja niin edelleen DDR:läinen tapa?
Töölön kirjaston yläpiilosta löytyy helmiä, muualtakin kuin valokuvaushyllystä. Caj Bremerin muistelo En blundergörares bravader on valokuvausta, mutta kuitenkin vielä enemmän muuta. Nykyisin niin paljon hössötetystä kameratekniikasta käy ilmi lähinnä, että vuosien varrella kamerat pienenivät ja kevenivät.
Ennen kaikkea hätkäyttää, missä kaikessa Caj Bremer ehti olla mukana jo nuoruutensa Helsingin pommituksista alkaen. Kekkosen reissut, Runar Holmströmin kahleet, kuninkaalliset häät Kreikassa ja paavin matka Lähi-idässä uskomattominen ihmismassoineen, Lapin hyytävät pakkaset, Haile Selassien syntymäpäivät, Suomen syrjäseutujen köyhimmät kylät, jäänmurtaja ahtojäissä, Egypti, urheilukisat, tulivuorenpurkaus Islannissa…
Salmisaaren voimalan juuri muuratun piipun huippuun en olisi itse kiivennyt kameran kanssa enkä ilman. Ei olisi uudelleen Bremerkään, maan pinnalle palanneena täristessään. Ja valtameren aallot voivat olla hengenvaaralliset, saa suomalainen tyynehköjen vesien kasvatti yllätyksekseen huomata.
Matkakirjahan tuo myös on, niiltä ajoilta kun matkat vielä olivat seikkailuja. Ja miksei valokuvaaminen. Kuvien kehittäminen hotellihuoneen kylppärissä vesipulaa kiroillen oli vallan toista kuin nykyinen siisti digitiedostojen klikkailu.
Kuvia kirjassa on oikeastaan yllättävän vähän, mutta hienoja. Otettuina nykykriteerein varsin vaatimattomillakin kameroilla. Oma suosikkini on sattumoisin tietenkin jättimäisen Enskerin keulan editse ajava pikkuruinen kalastajavene, mutta melkoisia myös kreikkalainen kalastaja verkkoineen sekä juoksevat porot.
Keskiviikkoaamuna nousi aurinko juuri Väinämöisenkadun kattojen yli valaisten pukukopin muttei vielä kenttää. Kentän haudanneesta lumesta nousi vaaleanharmaata usvaa.
