Ernie Pylestä muistelinkin kirjoittaneeni ennenkin, ja hänestä löytyi kirja iBooks Storesta.
Jotain uutta taas. Kuten että hän hioi oman tyylinsä jo 30-luvulla siviiliaiheissa kiertäessään Yhdysvaltoja ja kertoessaan sen kolkista ja kulkijoista. Kunnes julkisuus ja suosio sitten räjähtivät sodan aikana.
Ernie Pyle ei etsinyt skuuppeja eikä yrittänyt kertoa uutisia, sitä varten oli eri miehet. Hän kulki sotilaiden joukossa, katseli ja keskusteli, kirjoitti sitten pieniä tarinoita näkemistään asioista ja kohtaamistaan ihmisistä.
Ja kuinka taitavasti hän tasapainoili raportoinnin ja hengenkohottamisen ja asioiden kaunistelun rajoilla, kertoen näkemästään juuri niin paljon kuin lukijat kotona voisivat lukea pitäen silti aamiaisensa sisällään. Siitäkin aamusta St- Lo'ssa, kun tuuli painoi merkiksi pommituslaivueille ammutut savut sivuun ja amerikkalaisten pataljoonien lähtöasemiin sataneet omat pommit tappoivat sata ja haavoittivat viittäsataa.
Vaikuttavinta? Ehkä se, kun Pyle kulkee pian D-dayn jälkeen pitkin Omaha beachia ja katselee uponneita maihinnousualuksia, hylättyjä jeeppejä, palaneita panssarivaunuja, rannalla lojuvia kiväärejä, pelastusliivejä, reppuja, valokuvia, osittain hiekkaan hautautuneita ruumiita. Miehiä, jotka tulivat Ranskaan pitkän matkan takaa ja ehtivät nähdä sitä vain kovin pienen hetken.
Olisiko mielikuva samanlainen ilman Saving private Ryanin alkukohtausta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti