Keskellä päivää

Mörhöttävä murina sai pään kääntymään. Oli se moottoripyörä, tulossa alas Freesenkatua Arkadialle. Joulukuun kolmantenakymmenentenä Helsingissä.

Samalla aurinko valaisi talojen katot.

Kampin K-marketissa mummeli potkaisi lattialle pudonneen ruusukaalin ketterästi ulkosyrjällä hyllyn alle. Touhukkaat toppatakkiset rouvat rupattelivat kaunista venättä. Blue Congo -perunoita sun muuta hifistelyä.

Kotona lohi uuniin ja ruusukaalit höyryyn.

Hyvää.

Lauhan kosteat joulun välipäivät

Hyvää se, ettei tarvitse aurata eikä liukastella. Ja voi käydä Väiskillä potkimassa palloa ilman pipoa.

MM82-turnauksen välierän rankkarikisa uusiksi. Nyt Ettori torjui Hrubeschin vedon, mutta kierrosta myöhemmin Toni Schumacher ratkaisi Rocheteaun lauottua tolppaan. Vedin vielä Roman Eremenkona pilkun, joka ratkaisisi, pääseekö Suomi lopputurnaukseen. Tolppaan.Pahoittelen.

TV:tä kursorisesti. Poirot. Missä kuljimme kerran: Kankeaa näyttelemistä, mutta "Lucie Lillehjelm". Spielbergin synkkä München. Murhaajattaren teloitus asuntolaivalla etenkin, ja loputtoman kostonkierteen järjettömyys. Koska tämä on Lähi-itä, sanoi skorpioni.

Urheiluväki shokissa Michael Schumacherin lasketteluonnettomuudesta, ja sosiaalinen media tulvii myötätunnon osoituksia. Totta kai, vaan silti se ikuinen kysymys. Miksi julkkis tuntuu tärkeämmältä kuin kuka tahansa?

Aamuyön haamut

Kun uni kaikkoaa kolmelta, voi hiipiä olkkarin sohvalle ja tarttua iPadiin. Twitteriä dominoivat yökyöpelien kommentit jenkkiurheilusta. Boring.

Soccernomics loppuun, maistiaiset Jamie Carragherin muistelmista. Lehden rapsahdus eteismatolle.

Sänkyyn palattua työstyvät ja kieppuvat päässä viiden keskeneräisen tekstin ainekset.

Ennen unen paluuta kolisee kadulla aamun ensimmäinen spåra.

Toinen laji

Pihapelipäivän pomputtelut Väiskillä. Sumuisen kosteaa mutta tyyntä ja leppeän lämpöistä.

Sama kenttä joululomilla kouluaikoinakin, mutta eri laji.

Ilmastonmuutos vai jääkiekkovaltakunnan muutos jalkapalloyhteiskunnaksi? Ehkä molempia, ehdotti juniori.

Mestarin kynästä

Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.

Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.

Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.

Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.

Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja  voimakasta puhaltamaan pölyn pois.

Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.

Westöllä on aikakone, luin jostain.

Yksi joulu ajan virrassa

En kuulu kirkkoon mutta viihdyn kirkoissa. Mittasuhteet, urkujen komea pauhu. Kaipa kirkot on kehitetty luomaan otolliset puitteet jonkinlaiselle psykologiselle vaikuttumiselle.

Aaton ensimmäinen hartaus on suunnattu lapsiperheille, ja tilanne kestää myös ympäriinsä jokeltelevat taaperot ja talvikengissä juosta menemään klompsuttelijat. Kuvaelman isompi paimen kiskoo kädestä mukaansa pienimmän, joka pyrkii tutkimaan seimen sisältöä tarkemmin. Tiivistetään penkeissä että kaikki mahtuvat istumaan, vetoaa pappi.

Silmien edessä kivijaloillaan Temppeliaukion kastemalja. Siitä valeltiin aikanaan vesi pikkusiskon päähän ja pikkuveljen, joka jo seuraavan kesän vihertyessä laskettiin pienessä arkussa Honkanummen multaan. Ristiäiskuvien henkilöistä monen pään päällä olisi jo musta risti. Se ajatus ja virsi pistävät nieleskelemään ja rykäisemään.

Kiitävi aika
vierähtävät vuodet
miespolvet vaipuvat unholaan

Olemme olemassa niin kauan kuin  meidät joku muistaa, kirjoitti joskus joku.

Ulkona valuu harmaalta taivaalta vesisade.
- - -
Kalat, perunat, ruis- ja saaristolaisleivät, kotikalja. Tömäys laatikoita, karjalanpaistia ja kinkkua. Sikeät päiväunet pisaroiden rämistäessä peltistä ikkunalautaa.

Aikanaan paketit, joiden rinnalla avataan konvehtirasiat ja Vihreät kuulat.

Täpinöissään lahjojaan ihastelevat lapset, kynttilähämärä.

Tässä ja nyt on hyvä. Semmoinen pysäytyskuva.

Elämän tarkoituksia

Paistuvan kinkun tuoksu ilmassa, lahjat paketoituina ja jouluherkut valmiina. Kynttilöiden loiste seinillä, mukillinen höyryävää glögiä kourassa. Rauha.

- Tänään luetuista osasista koottu esimerkkikappale, ei minun.

Jouluna ja muina juhlina sosiaalinen media tulvii niitä pysäytyskuvia, joita me ihmiset elämäämme rakennamme ja tallennamme.

Aurinkotuolissa pina colada vierellä, kiitämässa avoautolla halki Pariisin hiukset tuulessa hulmuten, astelemassa kirkon käytävää häämarssin pauhatessa, saunan lauteilla levoton maailma oven ulkopuolelle suljettuna, mitä kaikkia näitä olisi.

Kaikki hetken juuri oikein.

Hetken mentyä on lattia täynnä revittyjä lahjapapereita ja huono olo konvehdeista, paluu maanantaina töihin ja odottava luottokorttilasku, lommosta väittely ranskalaisen autovuokraamon tiskillä, verkkareissa jalat ja hymylihakset kivistävinä hääpuku henkarilla, kiukaan sammuttaminen ja olkkarin TV:ssä Uutisvuoto.

Juhlan ja arjen tasapaino.

Nyt vasta

Oikeastaan yksi sana riittää tavoittamaan sen absurdin mustan huumorin ulottuvuuden, jonka laajentamista koko elokuva sitten on.

Kuunatsi

Pöhinää ja kommentteja olen kuullut iät ja ajat, mutta vasta Ylen eilinen esitys toi Iron Skyn silmieni eteen.

Julia Dietze naispääosassa varasti toki shown, mutta olihan siinä muitakin kelpo elementtejä ja viittauksia. Ja sävy kaikkineen kuin suoraan somevirrastani. Vinoilua juuri oikeille tahoille kuten jenkeille, rasisteille ja muille natseille ja hyvikset ja pahikset juuri oikeaoppisesti rajattu.

Elokuva vielä jokusen päivän Yle Areenassa.

Jatkoja odotellessa.

Laskeutuminen joulunodotukseen

Puolentoista viikon aikana kertyneitä Hesareita riittää perjantaihin saakka. Selaillen menevät. Kotimaan kohuaiheet näyttivät kauempaa pieniltä: Itsenäisyyspäivän tapahtumat, huumepoliisit, mitänoitanäkyyolleen.

Solsidanin viime jaksoja Yle Areenasta.

Kirjasto.

Tapio Suomisen blogiprintti Tapsan takahuoneesta loppuun seisaallaan Salmisaaren jäähallin aulassa. Kirjoittajan vimma viljellä kaksimielisyyksiä. Ehkä vain väsyneesti muotoiltu. Elämän pohjavirrat pyrkivät aina välillä pintaan kuin laava mannerlaattojen saumoissa tai paikoin pohjavesi. Osa teksteistä ajankohtaansa sidottuina väljähtäneitä ja osa tyhjänpäiväisiä, mutta paljon hyviä anekdootteja. Plussaa myös selkeät lauseet, jotka tekevät lukemisesta kepeää. Kannatti lukea.

Nukkuminen jää taas liian vähiin.

Kapeneva spiraali

Aina kisoihin lähtiessä on soitin täynnä podcasteja, laukku muitakin töitä ja pää ideoita. Viikon mittaan tahti kiihtyy, keskittyminen supistuu yhä olennaisempaan ja muu jää.

Viimeisen pisteen lyöminen viimeisen finaalijutun perään aloittaa vähittäisen paluun maailmaan.

Pöytä kymmenelle Husassa, valkosipulikeitto ja talon hampurilainen. Mitä mielenkiintoisinta keskustelua naisten maajoukkueen otteista ja tulevaisuudesta kun ympärillä ihmisiä, joita kiinnostaa ja joilla on sanottavaa. Seuraavassa täpötäydessä paikassa, jossa ei kuullut omaa ääntään ja kaikilla vaakasuorilla pinnoilla tanssittiin, riitti vanhalle vartti.

Keskipäivällä tukki tyhjäkäynnillä rouskuttava bussi Privozskan, mutta pakkaaminen kävi hiljaisen rauhallisesti. Alkumatkasta valaisi Ostravan rauniot aurinko, vähitellen harmaantui sakeaksi sumuksi.

Brnossa pidättäytymisen jälkeinen täyttymys eli McDonald'sin kultaiset kaaret. Sen jälkeen vieläkin hiljaisempaa, penkeille uneen käpertyviä hahmoja asettelemassa jalkojaan mitenkuten. Kuuntelin podcastia suomalaisuudesta kulttuurintutkijan silmin ja tunsin jostain leijailevan puhtaiden hiusten tuoksun.

Prahan lähestyessä aurinko laski taivaanrannan liekkeihin oranssiksi ja kultaiseksi, suurkaupunki kukkuloilla kirkastui valomereksi. Taivas tummui pimeydeksi, jossa täysikuu utuharsoineen liukui mukana.

Lentokenttärutiinit, tomaatti-mozzarellaciabatta ja jäätee, huomattavasti Vantaata runsaampi kioskin kirjahylly. Alarivillä tunnollisesti Hasekit, Havelit, Kunderat ja Kafkat, mutta kassalle kannoin Anne Applebaumin tuotoksen Iron curtain - The crushing of Eastern Europe. Kiinnostukseni maanosan heti sodanjälkeisiin vuosiin.

Vee one, rotate, vee two, I hope, ja A319 jylisi taivaalle viimeistä paikkaa myöten täytenä. Nostin katseeni kirjasta kun perämies kertoi jossain Haapsalun yllä, että lentoaikaa on jäljellä puolisen tuntia. Lähestyminen tuntui taas heittelevältä kelkkakyydiltä mustassa putkessa, mutta sitten kiitotien värivalot ilmestyivät alakameraan ja matkustamon näyttöihin.

Matkatavarat, väsyneitä kiitoksia, jäähyväisiä, kohtaamisia.

Finnair City Bus halki talvisen tihkusateen.

Koti.

Ostrava

Jotain viktoriaanisen steampunk-henkistä tässä kaupungissa on. Kaupunki, josta värit ovat kadonneet, sanoi joku, ja rakennusten muodot myös.

Mustaa, harmaata, ruskeaa. Hylättyjä, rapistuneita, kuin palaneita taloja ja kaiken keskellä kauhuelokuvan kulisseilta näyttävät tyhjänä ruostuvat terästehtaat. Allan Quatermain ja Mina Harker tuntuvat vilahtavan väkijoukossa tuontuostaan.

Tshekkoslovakian terässydän ja aikansa saastunein kaupunki.

Pysäkeillä seisoskelevat vakavat ihmiset, raitiovaunut, trollikat.

Ja jos nyt on tällaista, mitä tämä on ollut itäblokin ytimessä joskus 1967? Työvuoro terästehtaalla, valkosipulikeitto ja Ostravar kulman oluttuvassa, Vitkovicen jääkiekko-ottelu, puoluejohtajan puhe radiossa?

Eräänä toisena iltana Ostravassa

Kadut olivat sihen aikaan yllättävän hiljaiset eikä mistään enää leijaillut paistuvan ruoan kutsuvaa tuoksua.

Epäröiden he astuivat astetta liian hienon hotellin aulaan ja kysyivät vastaanottovirkailijalta varovasti, olisiko keittiö vielä auki.

Salin puolella ylettömän kohteliaat tarjoilijat toivottivat tervetulleiksi, kattoivat salamannopeasti pöydän, riensivät nostamaan tuolinselkämykseltä lattialle liukuneen päällystakin ja kantoivat eteen kylmää olutta jalallisissa ohutpintaisissa laseissa.

Caesarsalaatti kanalla oli erinomainen ja kohtalotoverin juustohampurilainen perunoineen, kastikkeineen ja coleslaweineen niin herkullisen näköinen, että mies oli siltikin katua valintaansa.

Taksi nouti toisen pihalta meediohotelliin, jossa arpiset kisakirjeenvaihtajat tarinoineen kokoontuvat kuin Kämpissä joulukuussa 1939.

Mies käveli kulman taakse majoitukseensa ja nukkui sikeästi herätäkseen kesken hämmentävän unen tekstiviestin kalkatukseen.

Tapahtui niinä päivinä

Pöytä kahdelle (minä ja Twitter) ja itsenäisyyspäivän illallinen. Sipulikeittoa, kananrintaa ja riisiä sekä kai sokeriherneitä, valkosipulipatonkia ja kaksi isoa tshekkiolutta. Juuri ja juuri jaksoin kaiken.

Milloin vietin viimeksi itsenäisyyspäivän kotimaassa? Näiltä sivuilta se kai löytyisi.

Kymmenen tunnin sikeät unet. Yöllä oli kuulemma myrskynnyt.

Aamiaisella mahtava näkymä alas laaksoon ja lumiseen kaupunkiin, jota aurinko valaisi. Palatessani kaksi minuuttia myöhemmin pöytään kahvia hakemasta oli maisema kadonnut harmauteen. Lumimyräkkä. Ja kahvi hyvää.

Ensi kertaa näillä keikoilla jäin joukkueen kyydistä kun lähtöaikaa peliin aikaistettu mutta jojo unohti ilmoittaa tiedottajalle. Shit happens. Taksi 300 korunaa.

Palatessa bussissa valmentajat hiljaisina, mutta pelaajista ainakin osa äänessä. Luulen, että tämä koko turnauksen kannalta aika merkityksetön peli ei hirveästi jäänyt harmittamaan.

Suomi taisteli hyvin, säilytti fokuksensa ja oli jalalla ja kropalla mainiosti mukana. Ero tuli pallollisessa taidossa, joka Ruotsilla on omaa luokkaansa. Maalipaikoissa se näkyi. Mutta jos Suomen naissalibandyn tulevaisuus näyttää Alisa Pölläseltä, se on valoisa. Pallotaitava, tekee oikeita ratkaisuja, kestää kontaktit pallo lavassa. Hieno pelaajan alku.

Iltatweetti:

Netti toimii vain hotellin käytävällä, läppärin akku jaksaa vain 20 min #eestaas #liikunta #fatcamp #jatkoroikkaa

Vastuunpakoilija Koskela

Mies menee ja mies tulee. Ja mies vastaa itse tekemisistään.

Mutta kuka sotilasjohtaja noin voi ajatella?

Viimein törmään jonkun muunkin sanomana samaan, jota olen pitkään ihmetellyt.

– Jos ajatellaan sotaa projektina, joka on hoidettava, niin Lammio on vastuunkantaja ja Koskela jossain määrin vastuunpakoilija, Bardy sanoo.

Halki taivaan ja pimeyden

Hitaasti liikkuva punaisten perävalojen letka Tuusulantiellä nosti pisaran kylmää hikeä, mutta kaikki kävi lopulta sujuvasti niin tien päällä kuin kentälläkin. Checkin automaatilla, korunat Forexista, turvatarkastuksen eestaas kiemurteleva jono, suklaat ja xylitolipurkat taxfreestä. Ja Tom Renoufin Black watch kirjamyymälästä, jossa non-fictionia vain niukasti.

Lento on ylibuukattu, joten suostuisiko kukaan muuttamaan matkajärjestelyjään kompensaatiota vastaan, kuulutettiin. Ja että lento Hampuriin on peruttu sikäläisen sään vuoksi.

Pushback ja rullaus, ja sitten kapteeni Mumina kiihdyttikin A319:n pysähtymättä nousukiitoon ja Vantaan talvimustalle taivaalle. Brietä, perunasalaattia ja sämpylä, kaikesta päätellen melkeinpä suoraan pakastimesta. Omenamehun ja teen vakilukijani arvasivatkin. Pitkä heittelevä finaali läpi pimeyden. Cabin crew, please be seated for landing, kuulutti kippari vasta kun jo olin tovin odotellut kosketusta. Tältä Ruzynen kentältä operoi aikanaan myös Hans-Ulrich Rudel, muistelin.

Huhut pelaajasiirrosta voidaan dementoida oitis, koska se HJK-laukku hihnalla oli minun. Piti lainata lapselta kun  kevään 1999 kisoista alkaen kaikki MM:t käyneestä omastani tuli jo sormi kulmasta läpi.

Kaksi tuntia bussissa Prahasta Brnohon. Sade piirsi kuvioita tuulilasiin, paikattu tie pisti jynkjynkjynkjynkjynk ja sai pyörät tuntumaan neliskanttisilta.

Perillä väsy ja päänsärky. Niin aina.

Aamiaisella joka puolella vaanivaa henkilökuntaa. Jokin  palkkausrakenteessa on toisin kuin meillä. Kahvi oli ekstrahyvää mutta leipä pahvia.

Kävin ulkona kuvaamassa näkymän alas laaksoon. Jäätuuli kuori luista lihat.

Sormi opettavaisesti pystyssä

Kansallinen historia on jo itsessään historian tuote, joka on syntynyt tiettynä aikana tiettyä tarvetta varten. Ikuinen se ei voi olla.

- Professori Irma Sulkunen

 Luonnollisesti totta. Ja "historia" on joukko aikoja, ihmisiä, tekoja ja tapahtumia, joita yhdistelemme eri tavalla johdonmukaisen näköisiksi mukatarinoiksi.

Mutta tämä viime vuosien tarve lytätä suurmies- ja muut myytit, kertoa TV-sarjan voimin Suomen olevan ruotsalainen ja opettaa meille, ettei mitään "suomalaisuuttakaan" oikeasti ole.

Vain persujen sun muiden natsien ja nationalistien kauhistelun vastareaktio vai mistä on kyse?

Kolmaskymmenes marraskuuta

Musta märkä espoolainen pimeys, joka imee valon. Perillä alijäähtyneen veden jäätämä piha ja sen keskellä ystävällisen talon lämpimät valot.

Pitkä pöytä, puheensorina ja lasten hälinä, leipurien käsistä pellillinen kerrallaan uuniin siirtyvät piparkakut ja joulutortut. Rapsutettavaksi tunkeva koira. Kuuma kahvi.

Kuulumiset.

Kirkas tähtitaivas, kotimatka.