Helsingin eräänlainen historia alkaa olla paketissa: Molly & Henry

Nyt kun Matti Yrjänä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita, on Kjell Westö ainoa kirjailija, jonka uutuudet ryntään hankkimaan heti niiden ilmestymispäivänä. Lang löytyi aikanaan ensin pelkästään ruotsinkielisenä (ostin toki), ja jonkin teoksensa kohdalla myi kirjakauppa määräpäivänä vielä eioota, mutta nyt tärppäsi.

Tritonuksessa Westön ihmiset liikkuivat musiikin maailmassa, nyt teatterin (ja Hbl:n toimituksen). Teatterin puoli tuntui alkuun tylsältä, etenkin, kun kirja käynnistyi hitaasti, mutta. Oikeastaan vasta lukemisen jälkeen tuli oivallus, että kemiat, dynamiikat ja kilpailuhan ovat samat kaikissa yhteisöissä. Joukkueessa, työpaikalla, porukassa. 

Monesti mietityttänyt, miltä ihmisistä sodan aikana kotirintamalla tuntui. Kun perheenjäseniä ja tuttuja oli sotimassa, haavoittumassa, invalidisoitumassa ja kuolemassa mutta samaan aikaan arki jatkui. Samanlaisena mutta erilaisena. Minun makuuni kirja sanoitti tuntoja hyvin. Pula ja säännöstely: niukka ja yksipuolinen ruoka, häkäpöntöillä liikkuvat autot ja bensiinin kallisarvoisuus, märkien polttopuiden takia mäkeen hyytyvä matkustajajuna.  Päälle vielä ikuinen paleleminen, jota monet ovat muistelleet. Ja mielen pohjalla epätietoisuus koko itsenäisen maan kohtalosta ja olemassaolosta.

Aseiden vaiettua vielä ne kaikki hautajaiset, nuoret lesket, orvot. Katukuvaan ilmestyneet jalattomat, kädettömät, sokeat.

Ja sotien vaikutus yli sukupolvien. Yhä tuntuvat sisällissodan arvet ja traumat tuolloin ja sittemmin talvi- ja jatkosotien vaikutus, joka ainakin oman sukupolveni vanhemmissa vielä näkyi.

Westön terve kauhu sotia kohtaan on näkynyt teksteissä aina, ja voin kuvitella kirjoittamisen taustalla raivonneen Ukrainan sodan vielä voimistaneen sitä tässä kirjassa. Kirjan sota on valtava hahmoton hirviö ja kaikilla tasoilla järjetön. Ihmiskunnan tasolla on helppo olla samaa mieltä, mutta entä taktisella tai jopa strategisella tasolla? 

Mieleen palaa Matti Mäkelän essee ”Armeija”.

Olin lukenut Meren kirjoista, että maailma on irrationaalinen paikka ja sota mieletöntä väärinkäsitysten sekasotkua, josta selviää vahingossa tai sitten ei selviä. Olin lukenut Linnan kirjoista, että maailma on rationaalinen paikka, myös sodissa tapahtumilla on syynsä ja seurauksensa, että jokin asia voidaan aina tehdä hyvin tai huonosti. Kokonaisuutena armeija opetti, että Linna on oikeassa, Meri väärässä.

Henryn halu kertoa mielialoja kohottavan propagandan sijasta totuuksia sodan ollessa käynnissä tuntui jotenkin naiivilta mutta on tietenkin merkittävä periaatteellinen kysymys. Ja vertautuu jollain lailla tähän päivään, kun Ukrainasta kuulisi mieluummin vain rikollisen hyökkäyksen uhrin menestyksestä kertovia uutisia.

Taas kerran on Westön kirja aikakone tuttuihin paikkoihin. Museokatu, Tunturikatu, lapsuuteni rantojen Taivallahti ja Ourit, jopa Ristiniemi. Sehän on sama paikka, huomasin, jossa männä kesänä fillarilenkin tauolla istuskelin laiturilla ihailemassa Espoonlahden maisemia. Ja aiemmista kirjoista tutut henkilöt pikantti lisä: varatuomari Thune ja jo aikanaan eittämättömän kiehtova Lucie Lilliehjelm. 

Westö on fiktiivisten henkilöiden kautta kutonut jo aika lailla kattavan ja varsin elävän tuntuisen 1900-luvun helsinkiläisen historian.

Muutama silmään pistänyt yksityiskohta pitänee laittaa suomentajan eikä kirjailijan piikkiin. Sen yhden joukkueen miehet olivat toki Viitasaarelta, eivät Viitasaaresta. Sotilailla on muistaakseni vartiovuoro eikä vahtivuoro, ja puhutaanko käsikranaatin varmistimesta? Sokka ja lusikka siinä ainakin on, taistelijan oppaan mukaan jopa varmistussokka. Mutta entä neuvostoarmeijan 1941 käyttämässä? 

Itse useasti Töölöstä Bemböleen pyöräilleenä mietin mainittua reittiä Munkkiniemen, Haagan ja Leppävaaran kautta, mutta on se tainnut 40-luvun tiestössä ja silloisten karttojen pohjalta olla ihan uskottava.

Tritonus

Matti Yrjänä Joensuu ja Kjell Westö – ne kaksi kirjailijaa, joiden uutuudet on saatava heti. Ja heistä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita. 

Westön sunnuntai-iltapäivänä ahmittu uutuus Tritonus ei pettänyt.

Pohjalla tietenkin samaistumisen helppous, kun myös Westö itse ja hänen monet päähenkilönsä ovat 60-luvulla syntyneitä ja elämänkaaremme kulkevat kirjasta toiseen varsin samoissa kohdissa. Niin myös kapellimestari Brander ja naapuri Reidar ovat siinä kohdassa, kun nuoremmat alkavat ottaa pääosan ja omat lapset, yhtä aikaa niin tutut ja samalla jotenkin vieraiksi aikuisiksi kasvaneet, kyseenalaistavat sitä, millainen edellisen sukupolven mielestä oli hyvä ja tavoiteltava elämä. Ja siinä kohdassa, kun alkaa vähitellen tehdä yhteenvetoa siitä, millainen omasta elämästä tuli ja mikä kaikki aina lapsuudesta asti johti juuri tällaisiin omiin valintoihin ja juuri tällaiseen polkuun. Ja minkä vääryyksiltä ja loukkauksilta tuntuneiden asioiden suhteen kannattaa kuitenkin muistaa katsoa myös peiliin.

(Ja onhan siellä punkkikin.)

On vähän siinä ja siinä, miten ajankohtaisten teemojen nivominen tarinaan onnistuu. Pestin meneminen sivu suun epämääräisiksi jäävien #metoo-syytösten vuoksi vähän paremmin, mutta traumaattiset muistot terrori-iskun todistamisesta maailmalla tuntuvat hiukan päälleliimatuilta. Viittaukset koronakriisiin jäävät irrallisiksi, mutta ilmastonmuutoskysymyksen ilmenemät saa lukija onnistuneesti oivaltaa itse. Uusnatsihenkiseksi harhautettu nuorukainen ja loukatun ylpeä mutta hyvä turvapaikanhakija jäävät kyllä stereotyypeiksi.  

Kontrasti rikkaan muukalaisen ja arjen selviytymisen kanssa taistelevien paikallisten kanssa toimii. 

I ortsbornas ögon är Brander en självupptagen sprätt i skräddarsydda kostymer, en outsider, en tillfällig sommargäst, en mygga: ”Ni kommer till midsommar och så försvinner ni när det börjar blåsa och kyla av i augusti. Precis som myggorna.”

Jotain lohdullista on siinä, kuinka Brander kuitenkin koettaa sopeutua ja osin onnistuukin, kun ihmiset lopulta ovat vain ihmisiä kaikki.

Marit Lindqvists recension hittar man här.

Mestarin kynästä

Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.

Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.

Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.

Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.

Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja  voimakasta puhaltamaan pölyn pois.

Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.

Westöllä on aikakone, luin jostain.

Ankkalammen ahdingosta, taas

Kjell Westö kirjoittaa Halkeamien esipuheessa:

Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.

Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.

Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.

Edempänä Westö:

Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.

Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.

Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.

Tarinat versovat historiasta

Jag bläddrade fram till uppslaget Larsko angivit. Till höger fanns en diger artikel on restaurang Kasvis födelse. Men den vänstra sidan pryddes av en stor och hög svartvit bild. På den fanns fyra män och en kvinna, alla lika långhåriga. Fotografen måste ha stått i höjd med just Kasvis; de fem kom gående nerför Högbergsgatans backe, till vänster skymtade det hus som numera inhyste Cafë Maxill. Bilden var tagen på sensommaren 1973 - - - Och det var inte bara Dani jag kände igen: jag kunde identifiera fyra av dem på bilden. Längst till vänster gick Benno Ceder - - - Bredvid Benno gick poeten Leif Färding, död i början av åttiotalet. Och till höger av Färding fanns Danny, och i hans ansikte fanns ännu det breda och öppna leende som blev så sällsynt sedan senare. - - -

- Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors

Kun lukee tätä ja sitten Unkurin kommentteja, tuntee yhtäkkiä toden ja kuvitelman kietoutuvan yhteen kuin elokuvan roolihahmon harhaisessa mielessä ja pitää nostaa katse lukemastaan ja ravistella päätään.

Tai miksipä oikeastaan, kun Westö on kirjoittanut niin paljon minunkin elämästäni.

Westö ennen Westötä

Liikenne jyrisi Pitkänsillan yli. Siinä oli kirjava jono kaikenlaisia moottorieläimiä. Tuli liikennelaitoksen sudenkorennon kaltainen sininen bussi jättiläiskokoinen lasipää puhkuen. Tuli ennen sotia tehty maaseutubussi pitkä nokka natisten, se oli kai matkalla Malmille tai Rekolaan, oikea rämisevä raato, pellit vaan läiskyivät. Tuli Esson koreanpunainen tankkiauto. Ja Ruduksen hiekka-auto jolla oli sudenkita. Valtavat kuorma-autot paiskoivat tonnien painonsa katukiviin, pitkäeväiset amerikkalaiset dollarihymyt hyväilivät ilmaa virtaviivoillaan. Pitkäsilta ei enää tehnyt täyttä oikeutta nimelleen. Se oli vain lyhyt muhkea graniittisilta joka meni likaisen kaupunginlahden yli. Mutta se oli portti kolmeen kaupunginosaan, Hakaniemeen, Kallioon, Sörnäisiin.

Totta se on, Kjell Westö ei ollutkaan ensimmäinen kirjailija, joka kuvaili kaupunkiani kjellwestömäisesti. Ainakin Anders Cleve kirjoitti siitä yhtä tarkkasilmäisen hellästi jo 50-luvulla. Paikat ja ihmiset olivat samoja mutta jotenkin rujompia, paljaampia.

Saarikosken suomentama Katukiviä (Gatstenar) löytyi kirjaston tietokannasta, ja tilaus toi sen Töölöön. Talonmiehen muistaisin lukeneeni ennenkin, mutta missä, mistä?

Hän katsoi satamaan päin. Kirkkaansinisessä kevätyössä se säteili kun kaunis hevosenkengänmuotoinen timanttikoru. Tuolla alhaalla olivat valonheittäjät ja kaikki eriväriset valot, siellä olivat pimeät laivat käryineen laitureissa, nostokurkien uhkaavien teräsrakennelmien alla. Vedestä höyrysi hiljaa väkevänsinisiä ja kirkkaansinipunaisia vivahteita. heinäsorsa liukui ulos kolera-altaasta, kaksi hopeajuovaa värähti nopeasti opaalinsinisissä pinnoissa. Kaikki oli pehmeästi liukuvaa tässä salaperäisessä yössä, kaikki oli hiljaista, ahdistavaa tuskaa. Kaikki näkymätöntä syntymistä ja äänettömiä muutoksia.

Useampikin Kjell Westö ja Anders Cleve saisi tästä kaupungista vielä kirjoittaa.

Kiitoskirje

Kirjailija Kjell Westö, Helsinki

Kiitokset jälleen. En tiedä, millä keinoin olette seurannut minun elämääni viimeiset nelisenkymmentä vuotta, mutta en keksi, kuinka muutoinkaan olisitte voinut kertoa siitä kirjoissanne ja novelleissanne noin paljon.

Lätkän pelaaminen luistinradoilla Helsingin huikaisevan talvitaivaan alla, Smith & Jones, käyminen IFK:n matseissa Nordenskiöldinkadulla, se kesäilta Stadikalla kun Atik teki TPS:n verkkoon viisi maalia ja nousi pallon päälle tähystämään, Jari Kurrin jatkoaikamaali Neuvostoliiton verkkoon EM-kisojen finaalissa, helsinkiläispoika kesäisin maalla järven rannalla, IFK-rotsi, Lepakko, Holvari ja muut tutut krouvit. Niin paljon tärkeitä tuttuja paikkoja, tuntoja ja tapahtumia etteivät ne tähän mahtuisi. Cia Holzingerista emme tässä puhu nyt enempää.

Pink Floydin Time uusimmassanne oli hieno yksityiskohta samoin kuin London Calling. Kirjan puolivälin tienoilla ehdin jo harmitella eräiden paikkojen puuttumista, mutta henkilöidenne vaeltaessa Taivallahden tenniskenttien ohi kohti Beachia ja Väiskin kaltseille häpesin uskoni heikkoutta. Ja sitten juurikin Norrtälje. Kiitos myös Arenan talosta. Semmoinen huomautus kuitenkin, että uimarantani nimi on Hietaranta ja se sijaitsee Hietaniemessä. Hietalahti on toisaalla. Saattoi olla suomentajankin horjahdus, pitää tarkistaa alkukielisestä.

Oli tahdikasta laatia loppuun perinteisempää romaania. Muutoin vilkuilisin kadulla kulkiessani olkani yli yrittäen havaita Teidät siellä jossain takanani.

Leijojen päivittäminen tällä tavoin huomioimaan keski-ikäistymisen tuomat tummat sävyt Rikun / Frankin elämänkaareen oli paikallaan. Loppusanoissa mainitsitte saaneenne tämän teeman päätökseen, mikä on harmillista, mutta ymmärrettävää. Jos kuitenkin sattuisitte joskus muuttamaan mielenne, voisitteko laittaa seuraavaan versioonne Riku Bexarista / Frank Lomanista hänet pelaamaan Väiskille ja ottaa mukaan IFK:n mestaruusillan joko 1980 tai 1983? Ne olisivat piste i:n päälle.

Mutta hyvä näinkin. Jos joku joskus kysyy, millaista oli, voin pyytää lukemaan Teidän teoksenne.

Uskollinen lukijanne

M

Tonnikalapizza ja Kjell Westö

Oven kello kilahtaa kun minä ja pikkumies astumme kulman uuteen pizzeriaan. Mukaan kolme tonnikalaa, yksi Opera Special ja yksi kana - ananas - aurajuusto, kiitos. Tuosta pojalle hedelmäkarkkeja jälkiruoaksi, ole hyvä, onko pikkuveljeä tai -siskoa, jolle myös voisi viedä, ja siitä odotellessa kahvia jos maistuu.

Aina tärkeä ensivaikutelma harjattu himaan.

Vartoillessa pinosta vanha Seura, selailu pysähtyy kohdassa, jossa Kjell Westö kertoo musiikistaan (ja vähän tietysti uudesta kirjastaan). Ihan kaikki eivät osu, mutta CCR, kyllä, ja mitämitä, Bowien Aladdin Sane ja sieltä vieläpä Lady grinning soul. Ja sitten viimeinen kohta: Kesä 1980 ja The Clashin London Calling. Kirjailija asui tuona kesänä kaverinsa kämpässä Töölössä, ja levy toimi ajastimen avulla herätyskellona. Jos tapaisi melkein huimata, nyt melkein huimaisi. Kirjoissaankin Westö tuntuu joskus kertovan melkein minusta, meistä, niistä vuosista.

Toinen kohtelias ilmestyy, kantaa pizzalaatikkopinon pöytään ja tulee vielä avaamaan oven, että pääsemme helpommin matkaan.

Mäkeä kävellessämme muistan, kuinka iltaisin viritin stereoiden ajastuksen ja laskin levysoittimen neulan varovasti valmiiksi avausraidan reunaan.

Linkki ja toinen linkki

Helsingistä Helsingissä muttei Radio

Aamukävelyllä saattoi tirkistellä sivistyneistöä eli kuunnella Kemppisen podcastia. Semmoinen pitää ladata jos vieraana on Kjell Westö ja luvataan puhua Helsinki-kuvasta.

Olihan siellä pakollisia sadan vuoden takaisia bordelleja ja kulttuurikuppiloita, mutta myös Stockan kalat. Siinä altaassa pylvään juurella portaiden päässä. Samassa kerroksessa kuin leluosasto. Fleischmannin junaradat, Revellin taistelulaivat, Airfixin lentokoneet. Ja kaiken yllä Stockan tuoksu. Sitä on jäljellä.

Kyllä, spåran kirskuna kaarteessa on kaupungin äänistä kauneimpia, vaikka niin tuttu ettei sitä tajua. Unen läpi kasi Mecklun ja Caloniuksenkadun kulmassa. Ja kesäisen aamuyön taksit ja sälekaihdinten välistä kattoa pyyhkäisevät autojen valot, mutta se on toinen tarina.

Suojeluskuntatalo ja funktionalismin ristiriita. Kaikki siihen aikaan. Kemppisen kiherrys Zhdanovilta kätketyistä vaskistien varoista puhuttaessa.

Semmoista. Helsingissä 2008 tuuli, muttei kylmästi. Hienoja pilviä ja alati vaihtuva valo kun aurinko kurkki ja taas piiloutui. Hautiksen muurin kulmalla mies ajoi nurmirinnettä itsestään kulkevalla leikkurilla. Jonain päivänä niitä ohjataan nojatuolista varikolta. Kaikkea sitä näkee, sanoi herrasmies joka hänkin pysähtyi osoittelemaan kameralla. Tämänkin sai vielä nähdä, vastasin, tahdittomasti itse asiassa, itseäni vanhemmalle.

Matala valo veden hiekasta muovaamilla rypyillä. Vene Mustasaari-teksteineen rannan perhepäässä ison kiven lähellä. Solitario Taivalsaaren päässä. Kajakit Taivallahdella. Kaksi sorsaa ui luo mutta ei ollut tarjoilua. Minigolfradan uusi aita edistyy.

Kemppinen loppui Väiskin kaltsien luona.