Luettua: Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Helsingin Sanomat kertoi uutuuskirjan kertovan Töölöstä 1971 lähiöön muuttavasta tytöstä, joten mielenkiintoni heräsi. Koska muistan, kuinka kavereita 70-luvun alkupuolella muutti Töölöstä lähiöihin.

Eipä kirjassa kuitenkaan isommin Töölöä ollut. Pikemminkin se oli tarinan vaatima lähiölle kliseinen kontrasti, jossa on korkeat huoneet, erkkeri-ikkunasta näkymä puistoon, jossa vanhat naiset ulkoiluttivat lapsia ja koiria, salonkiin katetut kahvikupit ja Ekbergin leivosrasia. 

Meillä ei Töölössä ole tainnut olla noista kuin korkeat huoneet.

Kirjailijan teokseen päättämä pätkivän töksähtelevä teksti on lopulta enemmän mielenkiintoista kuin ärsyttävää. Saattaa jollain tapaa hyvinkin kuvata lapsen maailmaa, jossa voi olla  kaleidoskooppimaisia havaintoja ja vaikutelmia ilman aikuisen kokonaiskuvaa ja tietoa asioiden yhteyksistä.

Yksitoistavuotias Mirkku miettii ja puhuu sivulta toiselle Vietnamia, Biafraa, feminismiä, Afrikan tähden rasismia, saamelaisia ja ILO-sopimusta, edustuksellista informaatiopolitiikkaa. Ehkä tiedostavassa vasemmistolaisessa perheessä kasvaneet yksitoistavuotiaat ovat tosiaan olleet sellaisia, mutta omalla 70-luvullani en muista sellaisia kohdanneeni. Ehkä se oli vain kirjailijan tapa sanoa jotakin. Mietin, olivatko nuo kaikki edes sen ajan tiedostajien teemoja vai onko mukaan hiipinyt jo tätä vuosituhatta.

Kjell Westön Leijojen 70-luku tuntui tätä enemmän siltä, jolla minä lapsuuteni elin, mutta ei tämäkään huono esitys ole. Väritelkkarien ja olympialaisten ihmeellisyys, Jamekset ja Naapurilähiö, pihviravintolan hienous, jukeboksit, ilmaiseksi kikkaillut pilapuhelut sotketuista puhelinkopeista ja O'Boy-kaakaot. Tosin Jippo-lehti rahakoneineen tuli mielestäni vasta vuosikymmenen lopulla, ja kaikkitietävän Wikipedian mukaan lehden julkaiseminen alkoikin 1977. Entä oliko Luikeroita tosiaan jo 1971? Muistan omani myöhemmältä ajalta. 

Mutta hajuissa Jenni Linturin 70-luku on vahva. Ne ovat mukana koko ajan, ja omissakin muistoissa 70-luku oli rasvankäryisen tahmeantunkkaisen tupakansavuinen nykyiseen kliiniseen puhtauteen verrattuna.

Helsingin eräänlainen historia alkaa olla paketissa: Molly & Henry

Nyt kun Matti Yrjänä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita, on Kjell Westö ainoa kirjailija, jonka uutuudet ryntään hankkimaan heti niiden ilmestymispäivänä. Lang löytyi aikanaan ensin pelkästään ruotsinkielisenä (ostin toki), ja jonkin teoksensa kohdalla myi kirjakauppa määräpäivänä vielä eioota, mutta nyt tärppäsi.

Tritonuksessa Westön ihmiset liikkuivat musiikin maailmassa, nyt teatterin (ja Hbl:n toimituksen). Teatterin puoli tuntui alkuun tylsältä, etenkin, kun kirja käynnistyi hitaasti, mutta. Oikeastaan vasta lukemisen jälkeen tuli oivallus, että kemiat, dynamiikat ja kilpailuhan ovat samat kaikissa yhteisöissä. Joukkueessa, työpaikalla, porukassa. 

Monesti mietityttänyt, miltä ihmisistä sodan aikana kotirintamalla tuntui. Kun perheenjäseniä ja tuttuja oli sotimassa, haavoittumassa, invalidisoitumassa ja kuolemassa mutta samaan aikaan arki jatkui. Samanlaisena mutta erilaisena. Minun makuuni kirja sanoitti tuntoja hyvin. Pula ja säännöstely: niukka ja yksipuolinen ruoka, häkäpöntöillä liikkuvat autot ja bensiinin kallisarvoisuus, märkien polttopuiden takia mäkeen hyytyvä matkustajajuna.  Päälle vielä ikuinen paleleminen, jota monet ovat muistelleet. Ja mielen pohjalla epätietoisuus koko itsenäisen maan kohtalosta ja olemassaolosta.

Aseiden vaiettua vielä ne kaikki hautajaiset, nuoret lesket, orvot. Katukuvaan ilmestyneet jalattomat, kädettömät, sokeat.

Ja sotien vaikutus yli sukupolvien. Yhä tuntuvat sisällissodan arvet ja traumat tuolloin ja sittemmin talvi- ja jatkosotien vaikutus, joka ainakin oman sukupolveni vanhemmissa vielä näkyi.

Westön terve kauhu sotia kohtaan on näkynyt teksteissä aina, ja voin kuvitella kirjoittamisen taustalla raivonneen Ukrainan sodan vielä voimistaneen sitä tässä kirjassa. Kirjan sota on valtava hahmoton hirviö ja kaikilla tasoilla järjetön. Ihmiskunnan tasolla on helppo olla samaa mieltä, mutta entä taktisella tai jopa strategisella tasolla? 

Mieleen palaa Matti Mäkelän essee ”Armeija”.

Olin lukenut Meren kirjoista, että maailma on irrationaalinen paikka ja sota mieletöntä väärinkäsitysten sekasotkua, josta selviää vahingossa tai sitten ei selviä. Olin lukenut Linnan kirjoista, että maailma on rationaalinen paikka, myös sodissa tapahtumilla on syynsä ja seurauksensa, että jokin asia voidaan aina tehdä hyvin tai huonosti. Kokonaisuutena armeija opetti, että Linna on oikeassa, Meri väärässä.

Henryn halu kertoa mielialoja kohottavan propagandan sijasta totuuksia sodan ollessa käynnissä tuntui jotenkin naiivilta mutta on tietenkin merkittävä periaatteellinen kysymys. Ja vertautuu jollain lailla tähän päivään, kun Ukrainasta kuulisi mieluummin vain rikollisen hyökkäyksen uhrin menestyksestä kertovia uutisia.

Taas kerran on Westön kirja aikakone tuttuihin paikkoihin. Museokatu, Tunturikatu, lapsuuteni rantojen Taivallahti ja Ourit, jopa Ristiniemi. Sehän on sama paikka, huomasin, jossa männä kesänä fillarilenkin tauolla istuskelin laiturilla ihailemassa Espoonlahden maisemia. Ja aiemmista kirjoista tutut henkilöt pikantti lisä: varatuomari Thune ja jo aikanaan eittämättömän kiehtova Lucie Lilliehjelm. 

Westö on fiktiivisten henkilöiden kautta kutonut jo aika lailla kattavan ja varsin elävän tuntuisen 1900-luvun helsinkiläisen historian.

Muutama silmään pistänyt yksityiskohta pitänee laittaa suomentajan eikä kirjailijan piikkiin. Sen yhden joukkueen miehet olivat toki Viitasaarelta, eivät Viitasaaresta. Sotilailla on muistaakseni vartiovuoro eikä vahtivuoro, ja puhutaanko käsikranaatin varmistimesta? Sokka ja lusikka siinä ainakin on, taistelijan oppaan mukaan jopa varmistussokka. Mutta entä neuvostoarmeijan 1941 käyttämässä? 

Itse useasti Töölöstä Bemböleen pyöräilleenä mietin mainittua reittiä Munkkiniemen, Haagan ja Leppävaaran kautta, mutta on se tainnut 40-luvun tiestössä ja silloisten karttojen pohjalta olla ihan uskottava.

Jokavuotinen kierros

1. Helsingissä sataa vähän enemmän lunta.

2. Media raportoi, että kaupunki on paniikissa, lumeen hautautuneiden ruumiita kaivetaan kinoksista ja kuvernööri on käskenyt kansalliskaartin kaduille.

3. Karaistuneet pohjoisen ihmiset Keravalta ylöspäin hehkuttavat somessa, kuinka etelän vetelät eivät osaa selvitä talvesta.

Leppoisa bussikuski pysähtyi tunnollisesti antamaan suojatielle pyrkiville jalankulkijoille tietä, niin myös Mannerheimintiellä. Ylittämään lähtijä kiitti kädenheilautuksella mutta ei ollut niin aloittelija, että olisi kävellyt viereistä kaistaa hiljentämättä jyränneen henkilöauton alle. Keskisormella kuitenkin tervehti.

Liikennearkea Helsingissä.

Seuraavan vastaavan suojatien kohdalla ei toista kaistaa tullut ketään mutta suojatietä kulkenut rouvashenkilö pysähtyi bussin eteen ja kurkkasi sinne ennen kuin jatkoi matkaa. Viidakko opettaa. 

Auringon kuumentaman asvaltin tuoksu

Sommarpanik 2021 eli tunne, että jokaisena kauniina päivänä on käytävä hiukan fillaroimassa, kun ne sadepäivät kuitenkin vaanivat kulman takana. Kauniita päiviä on onneksi kertynyt.

Vantaalla oli yksi nuori mies tuloillaan kolmion takaa syliin mutta niin hiljaisella vauhdilla, että molemminpuolinen jarrutus sai jatkokseen molemminpuoliset kysyvät katseet. Muutoin lähinnä liiankin höveleitä autoilijoita, jotka antavat pyöräilijän mennä ensin silloinkin kun ei tarvitsisi. Muutamien pyöräilijöiden ja etenkin sähköpotkulautailijoiden liikennekäyttäytyminen sen sijaan...

Enemmän vaivaavat joka puolelle nousseet tie- ja taloremonttityömaat, jotka työntävät epämukaville kiertoteille ja tekevät liikennejärjestelyistä epäselviä. Etenkin Itiksestä Otaniemeen ulottuvan pikaraitiotien rakennustyöt tuntuvat katkovan reittejä kaikkialla. Kantakaupungissa asumisen huono puoli on, että sotkettava vähintään viisi kilometriä ennen kuin pääsee selkeämmille väylille.

Maisemat ovat muuttuneetkin, mutta moni pätkä esimerkiksi Vihdintiellä kovin samanlainen kuin nuorena, kun niitä nyt jo edesmenneiden V:n ja E:n kanssa huristeltiin. Haikeilta takaumilta ei välty.

Muutoin kaikkein parasta ovat edelleen samat asiat kuin ennenkin: kesäillan tai -aamun valo, lintujen laulu ja kesän tuoksut: Alkuun ne tuomet ja syreenit, juhannuksen jälkeen Töölön ja Munkkiniemen kesän kypsyttämät lehmukset, ehkä maailman parhaalta tuoksuvat. Auringon kuumentama asvaltti tai jossain jopa tietyömaan tulikuuma piki, vastaleikattu nurmi, sateen kastelema Keskuspuisto, rantareiteillä merituulen levänvihreä aromi.

Hyviä elementtejä

Lämpötilat luimistelleet vielä kahdessa-kolmessatoista, mutta lähiseuduilla fillaroidessa kesän tuoksuja erottaa jo.

Leikattu nurmikko, auringon kuumentama asvaltti ja jopa levitystuore piki, vähän leväinen meri. Hesperian esplanadin poppeli. Jossain espoolaispihassa taidetaan grillata makkaraa, jossain pihviä. 

Ja tietysti tuomet ja syreenit. Onhan mellan hägg och syren vuoden parasta aikaa.

Talviset aromit

Lumen ja pakkasen tuoksu. Ja sitten helmikuussa, kun mukana on häivähdys kevättä, taas hiukan erilainen. Kosteampi kenties.

Ja huomaan, että omat takaumansa tuo myös dieselpakokaasun sekoittuminen talven aromiin.

Kohti joulun ihmemaata

Pysytelkää tällä säällä neljän seinän sisällä

sillä tänä yönä nousee paha kuu

lauloi Nurmio aikanaan, ja jotenkin on 2020 ollut pahaa kuuta.

Talvi 2019-2020 oli minun muistissani ensimmäinen, kun näillä kulmilla ei ollut käytännössä missään vaiheessa lunta eikä meri jäätynyt. Monessa mielessä miellyttävääkin, nyt kun lumileikkien aika on itseltä pitkälti ohi, mutta onhan se merkillistä.

Spotify näytti perinteiseen tapaan yhteenvedon tänä vuonna sitä kautta kuuntelemastani musiikista, ja lista tukee jostain lukemaani väitettä, että musiikkimaku kanonisoituu jossain ikävaiheessa. Tässä tapauksessa lukiovuosina. Toki tunnenkin olevani ikuinen 15-vuotias vaikka keski-ikäisessä rapistuvassa kehossa.

Jottei pidettäisi ihan jämähtäneenä, selittelen kuitenkin, että viime aikoina olen kuunnellut kohtalaisesti myös osastoa, joka ehkä voitaisiin otsikoida "helppoa klassista".

Intiaanikesä tai jotain

Syyskuun loppu mutta yhtäkkiä pari päivää ilma leppeän pehmeää ja lämpötilat kaksissakymmenissä. Outoa ja miellyttävää.

Kertaalleen kaappiin pakatut shortsit taas ylle. 

Sateen jälkeisen kadun tuoksusta outoja takautumia 70-luvulta ja Hesperian puistosta, jota nykyisin Taivallahden leikkipuistoksi kutsutaan.

Yhdeltä yöllä

Ensi ajatus oli, että joku kuvasi pihalla salamavalolla.

Mutta ukkonenhan se, yksi kesän harvoista. Lisää välähdyksiä ja jyrinää, välillä sellaisia komeitakin repivällä äänellä lähteviä. Mutta ei ihan päällä, kertoi välähdysten ja jyrinöiden viive.

Länsilounaasta se tuli ja itäkoilliseen meni, kertoi Ilmatieteen laitoksen tutkakuva.

Sateen ropina ja kiihkeimmillään kohina jatkuivat vielä tovin. Valkoisena vaahtoavan kivipihan saattoi kuvitella.

Tuoksujen aikakone

Kesäisen lämmintä vielä tämä viikko, ja avoimesta ikkunasta läppärin ääreen tulvehtiva tuoksu aiheuttaa ankaria nostalgisen haikeuden puuskia. 

Tuoksussa lainehtivat auringon lämmittämät Töölön kivitalot, pihojen ja katujen asvaltti, seisova ilma ja pöly. 

Kuin silloin, kun elämä oli vielä edessä, aika hidasta ja loputonta ja ystävät elossa. Suurimpina murheina läksyt ja pysyykö fillarin takarenkaassa ilma.

Rosebud.

Peter Bradshaw Guardianissa:

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Neljäs kuudetta

Puolustusvoimain lippujuhlapäivän kunniaksi kävi neljän Hawkin taitolento-osasto ensin pyyhkäisemässä seppeleenlaskun aikana Hietaniemen ylilennon ja sitten kieppumassa tovin Seurasaarenselän yllä.

Väiskin kaltsien huipulta oli kohtalainen näkyvyys, vaikka osasto välillä puiden taa katosikin ja viereinen hipsteripariskunta halusi seurata samalla kännykästä musiikin kera.

Klo 11.20 vielä avoimesta ikkunasta komea jylinä. Neljän Hornetin parvi matkalla Upinniemen kohdalta Santahaminan ylitykseen, ilmeni, kun lennostojen näytösosastot kiersivät maan kaupunkeja ja varuskuntia.

Iltakävelyllä kirjastosta Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa, Seuriksenreitin kivet, Kesäranta, Taivalsaari, Rantaviiva, hautiksentaus. Koko ajan  oli luvattu sade tuloillaan muttei sitten kuitenkaan.

Tuomien ja syreenien tuoksu. Vuoden paras aika.

Seuraava askel

Krouvien avoimet ovet näyttivät lähikauppaan kävellessä yhtä aikaa oudolta ja tutulta.

Jollei tautitilanne sattuisi tästä isommin enää eskaloitumaan, lienisivät seuraavaksi vuorossa kirjoitukset, joissa varotoimia pidettäisiin ylimitoitettuina. Tai on sellaisia tainnut jo ollakin.

Mellan hägg och syren

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

Tämä sarja jäi syssymmällä vielä vähän kesken, joten nyt.

9. Mellan hägg och syren

Useimmilla meistä on suosikkivuodenaikansa, ja minun on alkamassa nyt, kun aurinko lämmittää maailman tuoksuvaksi ja kaiken vihreäksi ja linnut laulavat pakahtuakseen. Vielä nyt sähkövalon ja internetin aikanakin tuo kaikki tuntuu ylikuormittavan aistit ihanuudellaan, joten voi vain kuvitella, millaisilta pitkää hyistä talvea seuranneet kevät ja kesä ovat savupirttien suomalaisista tuntuneet.

Lainaan sanonnan tuomesta syreeniin taustaksi:

Tiden mellan det att häggen och syrenen blommar tycker många är årets ljuvligaste. Och den går försvinnande fort, ofta är den över innan man ens har hunnit märka att den börjat. Den infaller på försommaren, någon gång i maj eller juni, beroende på vädret och naturligtvis var i landet man bor. Uttrycket "mellan hägg och syren" brukar sättas samman med historien om en skomakare som satte upp en skylt på dörren, där det stod "stängt mellan hägg och syren." En del menar till exempel att den kommer sig av att skomakarna stängde verkstaden denna tid på året för att gesällerna skulle ut på gesällvandring.

Jotenkin tämän vuodenajan kaikki aistimukset on tajunnut erityisiksi vasta vanhemmalla iällä, vaikka ne ovat olleet jokavuotisia. Mutta  niinä nuoruuden vuosina ne ovat keränneet mukaansa mukavat muistot ja kokemukset, joita tuoksut, värit, äänet ja auringon lämpö iholla palauttavat mieleen.

Kouluvuoden loppumisen lähestyminen, tennareissa kulkemisen keveys, fillariretket, lähdöt maalle, kesien ensimmäiset uimiset ja jäätelötötteröt, aikuisempana mökkireissut hyvällä porukalla ja kosteammatkin huvit.

Auringonkilossa leijuvissa tuoksuissa nuo kaikki asuvat vahvimmin. Tuomissa, syreeneissä, vastaleikatussa nurmikossa, kesän kuumentamissa merivedessä, pölyisessä hiekassa ja aidan tai laiturin harmaassa puussa. Kansallismuseon paanuaidan tervaisessa aromissa, siinä Taivallahden kasarmin vierellä leijuvassa, jonka vasta eilen kuulin uuttuvan Hesperian esplanadin jättipoppelista.

Ja ainakin toukokuussa kaiken kruunaa se melkein vilpilliseltä tuntuva ilo, kun kesän ihanuus on jo täällä mutta kalenterin kesä ei ole vielä alkanut kulua. Kesä on vasta edessä eikä tarvitse miettiä sitä kohta kalvavaa muutosta, kun aurinko haalistaa vihreyden kellerväksi loppukesäksi, illat alkavat taas pimetä ja linnut hiljenevät.

Tuolla ulkona

Aurinko. Ja lintujen laulua ja sopivissa kohdissa meren ja vähän mullankin tuoksua.

Kevät se on koronakevätkin.

Ihmisten ilmoilla poiketessa huomasi, että vaikka sosiaalisen median virtani tulvivat koronaa, tilanne tuolla ulkona on monisyisempi. Vaikka jotkut kohdattaessa kulkevat etäisyyttä ottaakseen liki ojanpohjia pitkin, kävelee osa ihmisistä porukoissa ja tungeksii yhä melkein naamaan kiinni.

Kauppojen kassajonot ovat yksi paljastava paikka.

Sinä vuonna kevät saapui nitkutellen

Mestarin kynästä

Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.

Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.

Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.

Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.

Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja  voimakasta puhaltamaan pölyn pois.

Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.

Westöllä on aikakone, luin jostain.

Ankkalammen ahdingosta, taas

Kjell Westö kirjoittaa Halkeamien esipuheessa:

Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.

Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.

Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.

Edempänä Westö:

Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.

Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.

Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.

Tarinat versovat historiasta

Jag bläddrade fram till uppslaget Larsko angivit. Till höger fanns en diger artikel on restaurang Kasvis födelse. Men den vänstra sidan pryddes av en stor och hög svartvit bild. På den fanns fyra män och en kvinna, alla lika långhåriga. Fotografen måste ha stått i höjd med just Kasvis; de fem kom gående nerför Högbergsgatans backe, till vänster skymtade det hus som numera inhyste Cafë Maxill. Bilden var tagen på sensommaren 1973 - - - Och det var inte bara Dani jag kände igen: jag kunde identifiera fyra av dem på bilden. Längst till vänster gick Benno Ceder - - - Bredvid Benno gick poeten Leif Färding, död i början av åttiotalet. Och till höger av Färding fanns Danny, och i hans ansikte fanns ännu det breda och öppna leende som blev så sällsynt sedan senare. - - -

- Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors

Kun lukee tätä ja sitten Unkurin kommentteja, tuntee yhtäkkiä toden ja kuvitelman kietoutuvan yhteen kuin elokuvan roolihahmon harhaisessa mielessä ja pitää nostaa katse lukemastaan ja ravistella päätään.

Tai miksipä oikeastaan, kun Westö on kirjoittanut niin paljon minunkin elämästäni.

Westö ennen Westötä

Liikenne jyrisi Pitkänsillan yli. Siinä oli kirjava jono kaikenlaisia moottorieläimiä. Tuli liikennelaitoksen sudenkorennon kaltainen sininen bussi jättiläiskokoinen lasipää puhkuen. Tuli ennen sotia tehty maaseutubussi pitkä nokka natisten, se oli kai matkalla Malmille tai Rekolaan, oikea rämisevä raato, pellit vaan läiskyivät. Tuli Esson koreanpunainen tankkiauto. Ja Ruduksen hiekka-auto jolla oli sudenkita. Valtavat kuorma-autot paiskoivat tonnien painonsa katukiviin, pitkäeväiset amerikkalaiset dollarihymyt hyväilivät ilmaa virtaviivoillaan. Pitkäsilta ei enää tehnyt täyttä oikeutta nimelleen. Se oli vain lyhyt muhkea graniittisilta joka meni likaisen kaupunginlahden yli. Mutta se oli portti kolmeen kaupunginosaan, Hakaniemeen, Kallioon, Sörnäisiin.

Totta se on, Kjell Westö ei ollutkaan ensimmäinen kirjailija, joka kuvaili kaupunkiani kjellwestömäisesti. Ainakin Anders Cleve kirjoitti siitä yhtä tarkkasilmäisen hellästi jo 50-luvulla. Paikat ja ihmiset olivat samoja mutta jotenkin rujompia, paljaampia.

Saarikosken suomentama Katukiviä (Gatstenar) löytyi kirjaston tietokannasta, ja tilaus toi sen Töölöön. Talonmiehen muistaisin lukeneeni ennenkin, mutta missä, mistä?

Hän katsoi satamaan päin. Kirkkaansinisessä kevätyössä se säteili kun kaunis hevosenkengänmuotoinen timanttikoru. Tuolla alhaalla olivat valonheittäjät ja kaikki eriväriset valot, siellä olivat pimeät laivat käryineen laitureissa, nostokurkien uhkaavien teräsrakennelmien alla. Vedestä höyrysi hiljaa väkevänsinisiä ja kirkkaansinipunaisia vivahteita. heinäsorsa liukui ulos kolera-altaasta, kaksi hopeajuovaa värähti nopeasti opaalinsinisissä pinnoissa. Kaikki oli pehmeästi liukuvaa tässä salaperäisessä yössä, kaikki oli hiljaista, ahdistavaa tuskaa. Kaikki näkymätöntä syntymistä ja äänettömiä muutoksia.

Useampikin Kjell Westö ja Anders Cleve saisi tästä kaupungista vielä kirjoittaa.