Luettua: Saana Nilsson: Suojeluenkeli

Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).

Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)

Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.

Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.

Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:

Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:

”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”

Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.

”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.

Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia: 

HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.

IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu

IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan

Ainakin Ylen juttu ansaitsee linkin: https://yle.fi/a/74-20205073

Luettua: Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Helsingin Sanomat kertoi uutuuskirjan kertovan Töölöstä 1971 lähiöön muuttavasta tytöstä, joten mielenkiintoni heräsi. Koska muistan, kuinka kavereita 70-luvun alkupuolella muutti Töölöstä lähiöihin.

Eipä kirjassa kuitenkaan isommin Töölöä ollut. Pikemminkin se oli tarinan vaatima lähiölle kliseinen kontrasti, jossa on korkeat huoneet, erkkeri-ikkunasta näkymä puistoon, jossa vanhat naiset ulkoiluttivat lapsia ja koiria, salonkiin katetut kahvikupit ja Ekbergin leivosrasia. 

Meillä ei Töölössä ole tainnut olla noista kuin korkeat huoneet.

Kirjailijan teokseen päättämä pätkivän töksähtelevä teksti on lopulta enemmän mielenkiintoista kuin ärsyttävää. Saattaa jollain tapaa hyvinkin kuvata lapsen maailmaa, jossa voi olla  kaleidoskooppimaisia havaintoja ja vaikutelmia ilman aikuisen kokonaiskuvaa ja tietoa asioiden yhteyksistä.

Yksitoistavuotias Mirkku miettii ja puhuu sivulta toiselle Vietnamia, Biafraa, feminismiä, Afrikan tähden rasismia, saamelaisia ja ILO-sopimusta, edustuksellista informaatiopolitiikkaa. Ehkä tiedostavassa vasemmistolaisessa perheessä kasvaneet yksitoistavuotiaat ovat tosiaan olleet sellaisia, mutta omalla 70-luvullani en muista sellaisia kohdanneeni. Ehkä se oli vain kirjailijan tapa sanoa jotakin. Mietin, olivatko nuo kaikki edes sen ajan tiedostajien teemoja vai onko mukaan hiipinyt jo tätä vuosituhatta.

Kjell Westön Leijojen 70-luku tuntui tätä enemmän siltä, jolla minä lapsuuteni elin, mutta ei tämäkään huono esitys ole. Väritelkkarien ja olympialaisten ihmeellisyys, Jamekset ja Naapurilähiö, pihviravintolan hienous, jukeboksit, ilmaiseksi kikkaillut pilapuhelut sotketuista puhelinkopeista ja O'Boy-kaakaot. Tosin Jippo-lehti rahakoneineen tuli mielestäni vasta vuosikymmenen lopulla, ja kaikkitietävän Wikipedian mukaan lehden julkaiseminen alkoikin 1977. Entä oliko Luikeroita tosiaan jo 1971? Muistan omani myöhemmältä ajalta. 

Mutta hajuissa Jenni Linturin 70-luku on vahva. Ne ovat mukana koko ajan, ja omissakin muistoissa 70-luku oli rasvankäryisen tahmeantunkkaisen tupakansavuinen nykyiseen kliiniseen puhtauteen verrattuna.

Luettua: Marcus Lindqvist: Sotilas Nro 13

 

Mielenkiintoinen muistelo Ukrainasta. Päällimmäiset huomiot sikäli kuin päähenkilön itse kokemiin ja vertaiskertomuksina kirjaamiin asioihin on luottamista:

* Suomalainen varusmieskoulutus on laadukasta ja sen käyneet ulkomaisten vapaaehtoisten eliittiä. Toisin kuin monilla paikallisilla perusasiat hallussa: suojautuminen, naamioituminen ja riittävät etäisyydet, ääni-, valo- ja viestiliikennekuri, RK:n, miinojen ja kevyiden pst-aseiden käyttö.
* Epäsuora tuli aiheuttaa ylivoimaisesti suurimman osan tappioista etenkin droonitähystyksen tehostamana. Yksittäinen taistelija näkee harvoin vihollista etäisyydeltä, jolla henkilökohtaisen aseen käyttö tulisi kysymykseen.
* Vaikka venäläiskaluston ikää irvaillaan, vain RK:lla ja kertasingolla varustetulle taistelijalle T-55 ja T-90 ovat ihan yhtä ikäviä kohdattavia.
* Sota on helvettiä, ja kovienkin henkisen sietokyvyn raja tulee yleensä jossain kohdin vastaan.

Kustantajan esittelytekstiin

Helsingin eräänlainen historia alkaa olla paketissa: Molly & Henry

Nyt kun Matti Yrjänä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita, on Kjell Westö ainoa kirjailija, jonka uutuudet ryntään hankkimaan heti niiden ilmestymispäivänä. Lang löytyi aikanaan ensin pelkästään ruotsinkielisenä (ostin toki), ja jonkin teoksensa kohdalla myi kirjakauppa määräpäivänä vielä eioota, mutta nyt tärppäsi.

Tritonuksessa Westön ihmiset liikkuivat musiikin maailmassa, nyt teatterin (ja Hbl:n toimituksen). Teatterin puoli tuntui alkuun tylsältä, etenkin, kun kirja käynnistyi hitaasti, mutta. Oikeastaan vasta lukemisen jälkeen tuli oivallus, että kemiat, dynamiikat ja kilpailuhan ovat samat kaikissa yhteisöissä. Joukkueessa, työpaikalla, porukassa. 

Monesti mietityttänyt, miltä ihmisistä sodan aikana kotirintamalla tuntui. Kun perheenjäseniä ja tuttuja oli sotimassa, haavoittumassa, invalidisoitumassa ja kuolemassa mutta samaan aikaan arki jatkui. Samanlaisena mutta erilaisena. Minun makuuni kirja sanoitti tuntoja hyvin. Pula ja säännöstely: niukka ja yksipuolinen ruoka, häkäpöntöillä liikkuvat autot ja bensiinin kallisarvoisuus, märkien polttopuiden takia mäkeen hyytyvä matkustajajuna.  Päälle vielä ikuinen paleleminen, jota monet ovat muistelleet. Ja mielen pohjalla epätietoisuus koko itsenäisen maan kohtalosta ja olemassaolosta.

Aseiden vaiettua vielä ne kaikki hautajaiset, nuoret lesket, orvot. Katukuvaan ilmestyneet jalattomat, kädettömät, sokeat.

Ja sotien vaikutus yli sukupolvien. Yhä tuntuvat sisällissodan arvet ja traumat tuolloin ja sittemmin talvi- ja jatkosotien vaikutus, joka ainakin oman sukupolveni vanhemmissa vielä näkyi.

Westön terve kauhu sotia kohtaan on näkynyt teksteissä aina, ja voin kuvitella kirjoittamisen taustalla raivonneen Ukrainan sodan vielä voimistaneen sitä tässä kirjassa. Kirjan sota on valtava hahmoton hirviö ja kaikilla tasoilla järjetön. Ihmiskunnan tasolla on helppo olla samaa mieltä, mutta entä taktisella tai jopa strategisella tasolla? 

Mieleen palaa Matti Mäkelän essee ”Armeija”.

Olin lukenut Meren kirjoista, että maailma on irrationaalinen paikka ja sota mieletöntä väärinkäsitysten sekasotkua, josta selviää vahingossa tai sitten ei selviä. Olin lukenut Linnan kirjoista, että maailma on rationaalinen paikka, myös sodissa tapahtumilla on syynsä ja seurauksensa, että jokin asia voidaan aina tehdä hyvin tai huonosti. Kokonaisuutena armeija opetti, että Linna on oikeassa, Meri väärässä.

Henryn halu kertoa mielialoja kohottavan propagandan sijasta totuuksia sodan ollessa käynnissä tuntui jotenkin naiivilta mutta on tietenkin merkittävä periaatteellinen kysymys. Ja vertautuu jollain lailla tähän päivään, kun Ukrainasta kuulisi mieluummin vain rikollisen hyökkäyksen uhrin menestyksestä kertovia uutisia.

Taas kerran on Westön kirja aikakone tuttuihin paikkoihin. Museokatu, Tunturikatu, lapsuuteni rantojen Taivallahti ja Ourit, jopa Ristiniemi. Sehän on sama paikka, huomasin, jossa männä kesänä fillarilenkin tauolla istuskelin laiturilla ihailemassa Espoonlahden maisemia. Ja aiemmista kirjoista tutut henkilöt pikantti lisä: varatuomari Thune ja jo aikanaan eittämättömän kiehtova Lucie Lilliehjelm. 

Westö on fiktiivisten henkilöiden kautta kutonut jo aika lailla kattavan ja varsin elävän tuntuisen 1900-luvun helsinkiläisen historian.

Muutama silmään pistänyt yksityiskohta pitänee laittaa suomentajan eikä kirjailijan piikkiin. Sen yhden joukkueen miehet olivat toki Viitasaarelta, eivät Viitasaaresta. Sotilailla on muistaakseni vartiovuoro eikä vahtivuoro, ja puhutaanko käsikranaatin varmistimesta? Sokka ja lusikka siinä ainakin on, taistelijan oppaan mukaan jopa varmistussokka. Mutta entä neuvostoarmeijan 1941 käyttämässä? 

Itse useasti Töölöstä Bemböleen pyöräilleenä mietin mainittua reittiä Munkkiniemen, Haagan ja Leppävaaran kautta, mutta on se tainnut 40-luvun tiestössä ja silloisten karttojen pohjalta olla ihan uskottava.

Minä ja Oppenheimer

Oppenheimer tuli katsottua pitkälti viime talvena luettua "The making of the atomic bomb" -kirjaa vasten. Niinpä aina välillä joutui muistuttamaan itseään, että kyseessä on henkilön eikä ydinfission hyödyntämisen tarina. 

Atomin osien "löytäminen", ajatus sen halkomisen vapauttamasta energiasta ja Chicago pile ymmärrettävästi vain vilahtelevat valkokankaalla samoin kuin vuosisadan suuret nimet: Fermi, Bohr, Szilard ja kenties tarpeettomankin vanhaksi höpsöksi kuvattu Einstein.

Kirjasta jäi muistikuva Oppenheimerista ennen kaikkea Manhattan-projektin organisoijana ja johtajana, hallintovirkamiehenä.

Kehitysvaiheen epävarmuuden henki välittyi: Olisiko ydinpommi oikeasti mahdollinen ja jos, mitä siitä seuraisi: leviäisikö fissioreaktio koko ilmakehään räjäyttäen maapallon? (Laskelmat osoittivat riskin varsin pieneksi).

Saksan ydinohjelman ajatus hyödyntää raskasta vettä fission moderaattorina amerikkalaisten käyttämän grafiitin sijasta todettiin (ja riemuittiin) tässäkin vääräksi valinnaksi. Tarkoittaneeko se, että elokuvia ja TV-sarjoja poikinut sabotaasi-isku raskaan veden tuotantolaitokseen Norjan Rjukanissa 1943 oli sittenkin tarpeeton? 

Niin kirjassa kuin tässä elokuvassakin tulee hyvin esiin (monien) tiedemiesten versus sotilaiden ja virkamiesten välinen jännite: pommin osoittauduttua käyttökelpoiseksi asia siirtyi fyysikoiden käsistä sen asekäytöstä päättäville.

Elokuvan yritys korostaa ihmiskunnan uudelle tasolle noussutta tuhovoimaa Oppenheimerin apokalyptisillä näyillä ja muilla tuntui itsellä jäävän aika lailla vaille tehoa. Meille koko ikämme sienipilven varjossa varttuneille asia kai on jo jollain lailla alitajuisesti käsitelty itsestäänselvyys.

Pitkissä kuulustelukohtauksissa ja poliittisissa intrigeissä hirvitti eniten kuvattu lautakuntakäsittely, jossa Oppenheimerin tekemisiä puitaisiin ilman oikeudenkäyntejä vastaavaa puolustautumismahdollisuuden takaavaa prosessia.

Mestarin kynästä

Että elämästäni ennenkin kertonut Kjell Westö kirjoittaa uusimmassaan päähenkilön asumaan juuri siihen osoitteeseen, jossa kasvoin aikuiseksi. Totta kai koska Minna Craucher sitoo juuri sen talon juuri siihen aikaan, mutta silti. Kaksi kerrosta ylemmäs sentään.

Jotain harsoista, haperoa ja pölyistä Kangastus 38:ssa on, mutta toimivia teemoja ja virtoja.

Taas yksi epäröivä pohdiskeleva humanisti, jollainen jo Riku Bexar jollain lailla oli. Ja voimakas nainen uhmaamassa sosiaalisia normeja. Ja häikäilemättömiä suoraviivaisia miehiä, joille Klabben toimii kontrastina.

Vuoden 1918 haamut. Toisessa kirjassa ne olivat piinanneet uuvuksiin valkoisia, nyt punaisia.

Ja fasismin (ja kommunismin) viehätyksen taustat, joista jo taannoin Tarmo Kunnaksen kirjan kohdalla. Arelius voimisteluineen, karaisuineen ja dieetteineen tuhahtelemassa loputtomalle puheelle, heikkoudelle, demokratialle. Kaipaamassa jotain tervettä ja  voimakasta puhaltamaan pölyn pois.

Mutta aina vain 30-luvun lopun Mechelininkatu. Jonka kansikuvakin hyvin tavoittaa. Ja joka tuo toki mieleen myös Waltarin Helsinki-trilogian.

Westöllä on aikakone, luin jostain.

Ankkalammen ahdingosta, taas

Kjell Westö kirjoittaa Halkeamien esipuheessa:

Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.

Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.

Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.

Edempänä Westö:

Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.

Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.

Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.

Kiitoskirje

Kirjailija Kjell Westö, Helsinki

Kiitokset jälleen. En tiedä, millä keinoin olette seurannut minun elämääni viimeiset nelisenkymmentä vuotta, mutta en keksi, kuinka muutoinkaan olisitte voinut kertoa siitä kirjoissanne ja novelleissanne noin paljon.

Lätkän pelaaminen luistinradoilla Helsingin huikaisevan talvitaivaan alla, Smith & Jones, käyminen IFK:n matseissa Nordenskiöldinkadulla, se kesäilta Stadikalla kun Atik teki TPS:n verkkoon viisi maalia ja nousi pallon päälle tähystämään, Jari Kurrin jatkoaikamaali Neuvostoliiton verkkoon EM-kisojen finaalissa, helsinkiläispoika kesäisin maalla järven rannalla, IFK-rotsi, Lepakko, Holvari ja muut tutut krouvit. Niin paljon tärkeitä tuttuja paikkoja, tuntoja ja tapahtumia etteivät ne tähän mahtuisi. Cia Holzingerista emme tässä puhu nyt enempää.

Pink Floydin Time uusimmassanne oli hieno yksityiskohta samoin kuin London Calling. Kirjan puolivälin tienoilla ehdin jo harmitella eräiden paikkojen puuttumista, mutta henkilöidenne vaeltaessa Taivallahden tenniskenttien ohi kohti Beachia ja Väiskin kaltseille häpesin uskoni heikkoutta. Ja sitten juurikin Norrtälje. Kiitos myös Arenan talosta. Semmoinen huomautus kuitenkin, että uimarantani nimi on Hietaranta ja se sijaitsee Hietaniemessä. Hietalahti on toisaalla. Saattoi olla suomentajankin horjahdus, pitää tarkistaa alkukielisestä.

Oli tahdikasta laatia loppuun perinteisempää romaania. Muutoin vilkuilisin kadulla kulkiessani olkani yli yrittäen havaita Teidät siellä jossain takanani.

Leijojen päivittäminen tällä tavoin huomioimaan keski-ikäistymisen tuomat tummat sävyt Rikun / Frankin elämänkaareen oli paikallaan. Loppusanoissa mainitsitte saaneenne tämän teeman päätökseen, mikä on harmillista, mutta ymmärrettävää. Jos kuitenkin sattuisitte joskus muuttamaan mielenne, voisitteko laittaa seuraavaan versioonne Riku Bexarista / Frank Lomanista hänet pelaamaan Väiskille ja ottaa mukaan IFK:n mestaruusillan joko 1980 tai 1983? Ne olisivat piste i:n päälle.

Mutta hyvä näinkin. Jos joku joskus kysyy, millaista oli, voin pyytää lukemaan Teidän teoksenne.

Uskollinen lukijanne

M