Syksyn merkkejä

Rastattilainen hyrisi Turun moottoritietä kohti länttä ja mustia pilviä, ja Espoon rajalta alkaen sade piiskasikin asvaltin vaahtoamaan. Pyyhkijät lonksviuhuivat maksiminopeudella kun järkiautoilijat hiljensivät tuntuvasti vauhtia.

Lohjanharjulla hellitti, ja Kisakallion urheiluopistolla ripotteli enää pari hassua pisaraa.

Ei kai repussasi satu olemaan kameraa, kysyttiin jo kaukaa, ja jääprinsessat olivat juuri asettumassa ulko-oven eteen kuvausmuotoon. Riittävän pieni aukko ja riittävän monta valotusta, jotta kaikilla olisi jossain niistä silmät auki.

Alla oli viikonlopulta jo kymmenen tuntia jäätä ja riittävästi peilisalia, mutta vielä riitti potkuja ja liukuja. Ilmeet toki paljastivat, että kovilla oli oltu.

Aletaan olla siinä iässä, että kaukalon laidalla viihtyy muitakin kuin perheenjäseniä. Kiekkoilijan virka-asuun eli shortseihin, tossuihin ja väärinpäin komeilevaan lippikseen sonnustautuneet takatukat vuorottelivat pleksin takana.

Liike ja musiikki alkavat, loppuvat, alkavat ja loppuvat kun ohjelman aihiot työstyvät potku potkulta kohti kilpailukauden alkua. Ollakseen yleensä täydellisimmillään keväällä juuri ennen hylkäämistään.

Lopulta viimeiset kierrokset ja kauniit loppuasennot. Ja innokkaimmat jaksoivat jääkoneen moottorin jo nostaessa kierroksia kipaista vielä yhteen kuolemanspiraaliin. Se päättyi näyttävien kierrosten jälkeen paripyllähdykseen ja heleisiin nauruihin. Jokapäiväisen massaurheilun iloa aika kaukana julkisuudesta, dopingista, rahasta ja korruptiosta.

Paluumatkalla Helsinkiin paistoi aurinko.

Elämää juoksuhaudoissa

Joukkoampuja huusi Allahu akhbar, uutisoidaan. Joukko A tweettaa tiedon virtaani välittömästi samalla kun ryhmä B:n suunnalla vallitsee syvä hiljaisuus.

Joukkoampuja olikin natsi, uutisoidaan myöhemmin. Joukko B tweettaa tiedon virtaani välittömästi samalla kun ryhmä A:n suunnalla vallitse syvä hiljaisuus.

Ja niin edelleen, ad infinitum.

Ilmiö muuttuu niin itsestäänselvyydeksi, että sitä ei kohta enää edes huomaa.

Vaikutelmani muutenkin, että taisteluhaudat vain syvenevät ja se vähäinenkin vuorovaikutus leirien välillä katoaa. Kummassakin leirissä saarnataan omalle seurakunnalle ja nyökytellään.

Lykättyjä luopumisia

Kovakantisista kirjoista pitää kuulemma repiä kannet irti ennen kuin lopun voi heittää jätepaperilaatikkoon.

Sydäntäsärkevää touhua.

Anopin varastosta löytyi pahvilaatikoittain ja IKEA-kasseittain faijan kuolinpesän remontin tieltä 16 vuotta sitten pelastettua luettavaa. Nyt oli sekin varasto tyhjennettävä, joten.

Pois kaikki nuo 70- ja 80-luvuilla tarkoin tankkaamani Valitut Palat lapsuudenkotini osoitelappuineen. Niin paljon tuttuja otsikoita. Internetin tapaista järjestelmää oli näemmä hahmoteltu jo 1979.

Pois 70-luvun kirjakerhokirjat, pois Mäntyluodon Merimieslähetyksessä leimattu, pois tuo, jossa äidilleni kirjoitettu jouluntoivotus, pois tuo, jossa isoisän nimi ja hankintapäivämäärä vuodelta 1926. Pois Jerin veli, pois Tom Sawyer salapoliisina.

Veikkaan, että sama hirveys on tehty ja tehdään näinä vuosikymmeninä monessa hiljentyneessä kodissa. Kun jäljellä ei ole enää ketään, jolle hyllyjen kirjat merkitsisivät jokainen omaa tarinaansa ja muistoaan.

Bibliofiilin painajainen.

Joitain oli pakko pakata ja pelastaa. Lapsuudesta tuttuja Enid Blytoneja, 60- ja 70-lukujen mahtipontista "työväen"lyriikkaa, suomesta saksaan ja päinvastoin kääntävät suursanakirjat.

Jossain sisäkannessa suurikokoisen kirjailijan Mauri Sariolan exlibris, ja omakätisiä nimikointejaan muistan nähneeni hyllyissämme enemmänkin. Saattaa liittyä muistelmiensa riviin "viety Mechelininkatu 23 B kirjoja".

Miten käynee omalle kirjastolleni kun minusta aika jättää?

Viikon kirjailija

Iltayöstä TV-kanavia flippaillessa yhtäkkiä: tuohan on Presumed innocent. Ei leffana tietenkään kirjaklassikon, josta olen kirjoittanut, tasoa, mutta katsomisen arvoinen. "Sandy Stern" niin elegantti kuin Sandy Sternin kuuluu ja "Carolyn" juuri ja juuri sellainen, jonka voisi uskoa saavan miehen elämän ylösalaisin. Ei huono myöskään Lipranzer. Kirjan monia juonilankoja vain liki mahdoton saada mukaan.

Ja nyt kylän kirjastosta Scott Turown Identtiset, joka oli luettava yöunenkin kustannuksella lopuun nähdäkseen, kuka sen teki. Kreikkalaiseen mytologiaan neulottu juoni uskottavan rajamailla, mutta jo Kindle County ja tarinaan sivuhahmoiksi kävelevät vanhat tutut Sandy Stern ja Raymond Horgan mainioita vetoja.

Unikeonpäivänä ohimennen

Tarjottu linkkivinkki vei Kansan Uutisten artikkeliin Globalisaatio ja autoritarismi. Ihan pätevää pohdiskelua siitä, miten turhautuneille kansanosille ei oikein ole tarjolla rakentavia vaihtoehtoja. Tosin vaikea kuvitella, että kukaan enää 2010-luvulla kasvattaisi lapsia johtotähtenään auktoriteettiusko. Ja tuo, että vaihtoehtoina niljakkaalle uusliberaalistubbiudelle olisivat vain joko autoritäärinen populistirasismi tai sitten kiva fiksu vasemmistolaisuus.

Kun mikään noista kolmesta ei oikein houkuta.

En muistanut tallettaa linkkiä siihen artikkeliin, jossa pohdittiin, etteivät Brexit-vaihtoehdon puolesta äänestäneet britit ehkä luulleetkaan olevansa rakentavia tai rationaalisia. Se nyt vain sattui olemaan ainoa tapa vaikuttaa jotenkin konkreettisesti nykymenoon ja tehdä selväksi, että vituttaa.
- - - 
Kirjailija Sirpa Kähkönen pohtii ihan perusosuvasti radikalisoitumisen taustoja. Tuo

propaganda saa verkostot näyttämään organisoituneemmilta ja soluttautuneemmilta kuin ne ovatkaan

saa kysymään, voiko samaa sanoa tämän päivän kohuista äärioikeiston touhuista. Joidenkin mielestä ne ovat jyräämässä meitin mutten ole vielä tullut ihan vakuutetuksi uhan suuruudesta.
- - - 
HS:n juttu kaavoituksesta ja rakentamisesta tiiviimmin. Toki kaupunkisuunnittelussa pitää ottaa huomioon tulevatkin sukupolvet. Silti tällaisten juttujen kasuaali "vanhojen ihmisten" leimaaminen kaikkien järkevien uudistusten jarruksi pistää silmään. Ikääntymisen merkkejä sekin.

(Tämä somehommahan ei olennaisilta osiltaan eroa siitä kun kirjaston lukusalin sanomalehdessä on eläkeläispapan jäljiltä punakynällä marginaaliin raapustettu kommentti Vanhusten sortamista!)

Pieni puhdistus

Luin suositellun blogimerkinnän, jonka mukaan Pokemon Go on ase rasismia ja katupartioita vastaan.

Matkaan siis.

Piti välillä pysähdellä ihastelemaan järvimaisemaa ja niittyjä, ilmeisesti entisiä peltoja, joiden kulmilla ladot vajosivat iltapäivän kesäauringossa historiaan.

Ruokaileva lammaslauma kääntyi katsomaan kulkijoita ja vetäytyi vähitellen epäluuloisesti rinkiin.

Ison tien risteyksessä iso sydänmerkki, kylällä taitaa olla tänään häät. Kirkon kulmilla oli nähty myös hautaustoimiston auto, joten vain ristiäisiä huutaisi.

Rasistisia katupartioita ei näkynyt, itse asiassa en ole eläissäni nähnyt vielä yhtään. Vaikka lukemieni kolumnien perusteella kunnon ihmiset eivät ole mahtua niiden sekaan kaduille. Yksi kukkapenkkiä kitkevä mummeli kyllä vaikutti epäilyttävältä, olisiko ollut rasisti?

Kartanolla oli kahvi valmiina. Joukon kuopus viihdytti aikuisia maalaamalla vedellä ja pensselillä terassin lankkuja.

Pieniä kesäjuttuja

Auringon paahtaman tienvarsimetsän tuoksut, soratien rasvainen pölypilvi, ohi suhahtavan auton lokasuojissa rapisevat kivet ja vähän matkan päässä siintävän järven kasvattama jano. Partion päiden ympärillä surisevat paarmat.

Koirien haukunta pihoista, hevosten hirnunta laitumelta.

Kahdeksan kilometriä myöhemmin hampurilaisaineksia notkuva kälylän pöytä, jaloissa juoksevat lapset ja koirat. Muurikkaletut, jäätelö ja kahvi.

Illalla askel saunasta kesäillan tuoksuihin iho höyryten ja pyyhe lanteilla.

Vanhanajan omatekoinen herukkamehu.

Pieni kesäoivallus

Jokavuotinen sommarpanik kun kesä liukuu alta pois ja "pitäisi" tehdä sitä ja tätä.

Oivallus, että monet parhaat kesämuistot (ja ehkä monet muutkin muistot) ovat sellaisista hetkistä ja tilanteista, joista valinnanvapaus on puuttunut.

Heinäpelto, kotikalja ja illan sauna ja uinti pienenä mummolassa, se sateinen kalareissu vanhempien mukana vuokramökillä Savonrannalla, metsän tuoksu ja puiden välistä rynnäkkökiväärin piipun viereen siilautuva auringonsäde hikisessä hyökkäysharjoituksessa Siltainmäessä, juhannusaaton aamuaurinko klo 5.30 radanvartta aamuvuoroon töihin pyöräillessä.

Sartreko se kirjoitti vapauden ja valitsemisen tuskasta?

Miinus yksi

Tuntemuksen tieteellisestä kestävyydestä en tiedä, mutta kyllähän jotkut ihmiset alkavat hyvinkin nopeasti tuntua enemmän ja jotkut vähemmän miellyttäviltä. Kemia, kuten sanovat.

Siksikin säväytti avata aamulla Facebook ja nähdä R:n kertovan veljensä M:n nukkuneen eilen pois vaikean sairauden murtamana.

Istuttava alas ikkunan ääreen katselemaan pihan vihreyttä ja sen poikki loikkivan oravan menoa. Oikeasti mukavia itsestään turhaa melua pitämättömiä ihmisiä ei ole liikaa.

Iltapäivällä satoi, ja sitten taas ei, ja sitten kyllä. Kylän kentän nurmi oli ajettu. Illalla Sumiaisten suuntaan Pokemon-jahtiseurueen kanssa. Kuulemma löytyi.

Ukkonen jyrähti, kerran.

Helsinki Cup 2016

Vastahan natiaiset jännittivät ensimmäistä Helsinki Cupiaan, ja tänä vuonna jo kahdeksas.

Tämän kesän areenoina Kontula, Pitäjänmäki, Tapulikaupunki, Bollis ja vielä Laajasalo. Ei suorastaan helpota turnaustunnelman löytymistä, mutta yleensä järjestäjillä on syynsä.

Ensimmäisinä parina vuonna päällimmäisenä herttainen tenavainnostus, sitten noin ikävuosina yhdestätoista neljääntoista se intensiivisin ja keskittynein vaihe. Nyt teineinä ilmassa jo uudenlaista hajamielisyyttä kun mielessä on paljon muutakin ja turnaus vain yksi osa viikkoa.

Kaksi helpohkoa voittoa, sitten avainottelussa kirpeä tappio mallikkaasti taistelleelle altavastaajalle ja jatkopaikan karkaaminen maalin päähän. Päällimmäiseksi muistoksi vuodelta 2016 jää varmaankin brasilialaisten kohtaaminen Bolliksella niukasta tappiosta huolimatta. Ja omalle juniorille se topparien väliin karannut diagonaalikaari, jonka vastustaja puski omaan verkkoonsa. Yhdeksäs vuosi seurassa, ja ensi kertaa pääsin Bolliksen isolle nurmelle, asianomainen ihasteli. Lähtö lomille torstaiaamuna Laajasalon auringossa taas mudanmakuinen kun unista kahden maalin koomaa seurannut takaa-ajo tuotti vain tolppalaukauksia ja hukattuja läpiajoja.

Vanhemmille turnauksen jälkeinen triste on jo rutiinia. Pitäisi olla tavarat pakattuna ja suunnata maaseudun rauhaan jo samana iltapäivänä eikä potea edes sitä yhtä vuorokautta kotosalla.

Maailman paras tuoksu

Töölö keskikesällä.

Lehmusten ilmestyvä ja taas häipyvä kostea aromi, auringon lämmittämä asvaltti, tuulen tuoma henkäys vihreänsuolaista merta.

Keskikesät kuuluvat jalkapallolle

Kuusi epäonnistumista! Saksan ja Italian rankkarikisa oli suoritusvarmuudeltaan ehkä arvokisahistorian heikoin mutta tunteiden vuoristoratana toki täydellinen. Ja että suosikkipelaajani saattoi epäonnistua ensimmäisen voittopallon paikassa.

(Juu, tiedostan, että torjuttu rankkari on vähintään yhtä lailla maalivahdin onnistuminen kuin laukojan epä.)

Jonkun Hollannin tai Argentiinan kaataminen on perinteisesti ollut hunajaista, mutta Italian tultua vastaan ei tappiota voinut toivoa kenellekään. Ja kisojen tyylikkäin pelaaja Gigi Buffon toki tasollaan tämänkin tuloksen jälkeen.

Sunnuntain iltakävelyllä liittyi penkillä istuskelleen hiukan epämääräisen pariskunnan miekkospuolikkaan keskustelunavauskin jalkapalloon. Voittaakohan Islanti tänään, hän aloitti peukkuaan nostaen, ja vasta 50 metrin päässä hahmotin, että vastaukseni "toivottavasti ei" taisi kuulostaa töykeältä. Luultavasti hän ei ollut puhunut lainkaan jalkapallosta vaan koettanut sanoa jotain yhteisesti hyväksyttävää tyyliin "tuleekohan huomenna kaunis päivä".

Kiusallista.

Luettava yötä vasten vielä loppuun Steven Gerrardin muistelmat. Päällimmäisinä vaikutelmina pelaajan henkinen hauraus fanien ja median paineessa sekä Englannin maajoukkuetoiminnan amatöörimäiseltä tuntuminen jopa MM-lopputurnauksessa. Mitä ne oikein siellä saarilla puuhastelevat, voisi kärjistää.