Tuntemuksen tieteellisestä kestävyydestä en tiedä, mutta kyllähän jotkut ihmiset alkavat hyvinkin nopeasti tuntua enemmän ja jotkut vähemmän miellyttäviltä. Kemia, kuten sanovat.
Siksikin säväytti avata aamulla Facebook ja nähdä R:n kertovan veljensä M:n nukkuneen eilen pois vaikean sairauden murtamana.
Istuttava alas ikkunan ääreen katselemaan pihan vihreyttä ja sen poikki loikkivan oravan menoa. Oikeasti mukavia itsestään turhaa melua pitämättömiä ihmisiä ei ole liikaa.
Iltapäivällä satoi, ja sitten taas ei, ja sitten kyllä. Kylän kentän nurmi oli ajettu. Illalla Sumiaisten suuntaan Pokemon-jahtiseurueen kanssa. Kuulemma löytyi.
Ukkonen jyrähti, kerran.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
luen parhaillaan kirjaa, jossa kaksi kalastajaa miestä meloo joella ja viilailee samalla maailmanmenon pilkkuja. teksti on niin kodikasta, että alan kadehtia kaveruksia. tai oikeastaan kadehdin juuri sitä, mistä kirjoitat: itsestään turhaa melua pitämättömiä ihmisiä ei ole liikaa.
ps. kaunis otsikko.
meri
Kiitos,
ja kyllä se näin on.
Sitten tietysti taas toisaalta: moni joutuu pitämään meteliä itsestään leipänsä eteen, ja se lienee ihan hyvä selitys. Osa sitten vain on sellaisia.
Lähetä kommentti