Sydäntäsärkevää touhua.
Anopin varastosta löytyi pahvilaatikoittain ja IKEA-kasseittain faijan kuolinpesän remontin tieltä 16 vuotta sitten pelastettua luettavaa. Nyt oli sekin varasto tyhjennettävä, joten.
Pois kaikki nuo 70- ja 80-luvuilla tarkoin tankkaamani Valitut Palat lapsuudenkotini osoitelappuineen. Niin paljon tuttuja otsikoita. Internetin tapaista järjestelmää oli näemmä hahmoteltu jo 1979.
Pois 70-luvun kirjakerhokirjat, pois Mäntyluodon Merimieslähetyksessä leimattu, pois tuo, jossa äidilleni kirjoitettu jouluntoivotus, pois tuo, jossa isoisän nimi ja hankintapäivämäärä vuodelta 1926. Pois Jerin veli, pois Tom Sawyer salapoliisina.
Veikkaan, että sama hirveys on tehty ja tehdään näinä vuosikymmeninä monessa hiljentyneessä kodissa. Kun jäljellä ei ole enää ketään, jolle hyllyjen kirjat merkitsisivät jokainen omaa tarinaansa ja muistoaan.
Bibliofiilin painajainen.
Joitain oli pakko pakata ja pelastaa. Lapsuudesta tuttuja Enid Blytoneja, 60- ja 70-lukujen mahtipontista "työväen"lyriikkaa, suomesta saksaan ja päinvastoin kääntävät suursanakirjat.
Jossain sisäkannessa suurikokoisen kirjailijan Mauri Sariolan exlibris, ja omakätisiä nimikointejaan muistan nähneeni hyllyissämme enemmänkin. Saattaa liittyä muistelmiensa riviin "viety Mechelininkatu 23 B kirjoja".
Miten käynee omalle kirjastolleni kun minusta aika jättää?
2 kommenttia:
mika
hieno kirjoitus, ihan totta. uskon että jos tulevaisuudessa ylipäänsä tarvitaan vielä paperille painettuja kirjoja, ne ovat juuri noiden mainitsemiesi tapaisia. kirjoja, jotka vaativat kirjahyllyn ja lukijan, joka todella rakastaa kirjallisuutta.
viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka kuka tahansa voi ruveta kirjailijaksi. näyttelijä kirjoittaa ruokakirjan, ja sitten hänkin on kirjailija. itse kuulun niihin, jotka uskovat vieläkin, että todellinen kirjailija on jotain muuta. valitettavasti kuulun varmasti vähemmistöön.
meri
Tässä iässä on viimein myönnettävä, ettei sittenkään tule koskaan lukemaan maailman kaikkia kirjoja. On siis käytettävä aika mahdollisimman hyviin sellaisiin. Ja omiin hyllyihin ehkä ja kyllä valikoituu käsikirjastonomaisesti niitä parhaita, joihin tulee palattua yhä uudelleen.
Välillä kyllä ihmetyttää, miten kevein eväin jotkut saavat tekstinsä julki esimerkiksi vain, koska ovat Nimiä. No kaupallisin perustein eli myyntiodotuksin tietysti, mutta.
On niinkin, että parhaan lukemani urheilukirjan eli Ken Drydenin The Gamen kirjoitti urheilija. En tosin tietenkään tiedä, minkä kokoisen esikunnan avustamana, Pohjois-Amerikasta kun on kyse.
Lähetä kommentti