Syksyn merkkejä

Rastattilainen hyrisi Turun moottoritietä kohti länttä ja mustia pilviä, ja Espoon rajalta alkaen sade piiskasikin asvaltin vaahtoamaan. Pyyhkijät lonksviuhuivat maksiminopeudella kun järkiautoilijat hiljensivät tuntuvasti vauhtia.

Lohjanharjulla hellitti, ja Kisakallion urheiluopistolla ripotteli enää pari hassua pisaraa.

Ei kai repussasi satu olemaan kameraa, kysyttiin jo kaukaa, ja jääprinsessat olivat juuri asettumassa ulko-oven eteen kuvausmuotoon. Riittävän pieni aukko ja riittävän monta valotusta, jotta kaikilla olisi jossain niistä silmät auki.

Alla oli viikonlopulta jo kymmenen tuntia jäätä ja riittävästi peilisalia, mutta vielä riitti potkuja ja liukuja. Ilmeet toki paljastivat, että kovilla oli oltu.

Aletaan olla siinä iässä, että kaukalon laidalla viihtyy muitakin kuin perheenjäseniä. Kiekkoilijan virka-asuun eli shortseihin, tossuihin ja väärinpäin komeilevaan lippikseen sonnustautuneet takatukat vuorottelivat pleksin takana.

Liike ja musiikki alkavat, loppuvat, alkavat ja loppuvat kun ohjelman aihiot työstyvät potku potkulta kohti kilpailukauden alkua. Ollakseen yleensä täydellisimmillään keväällä juuri ennen hylkäämistään.

Lopulta viimeiset kierrokset ja kauniit loppuasennot. Ja innokkaimmat jaksoivat jääkoneen moottorin jo nostaessa kierroksia kipaista vielä yhteen kuolemanspiraaliin. Se päättyi näyttävien kierrosten jälkeen paripyllähdykseen ja heleisiin nauruihin. Jokapäiväisen massaurheilun iloa aika kaukana julkisuudesta, dopingista, rahasta ja korruptiosta.

Paluumatkalla Helsinkiin paistoi aurinko.