Taotaan, kun rauta on kuuma

Iivon Olympiakullan merkitys kansanterveyteen lienee lyhyelläkin aika välillä miljoonien tai jopa kymmenien miljoonien luokkaa, tweettasi yksi virtojeni innokkaista urheilumiehistä.

Hienoa, jos näin on. Summien osalta kyse oli kuitenkin ilmeisesti fiilisheitosta eikä mistään matemaattisesta yhtälöstä, täsmentyi, kun kyselin laskentaperusteiden perään.

Paras ajankohta urheilun edunvalvontapuheelle on silloin, kun Porilaisten marssin viime soinnut vielä väräjävät korvissamme, ja se on oivallettu.

Olympialaiset menivät kuulemma niin hyvin, että urheiluun kannattaa satsata, luen perusteluja, mutta Norjaan ja Ruotsiin verrattuna niin huonosti, että huippu-urheilulle tarvitaan ehdottomasti paljon lisää rahaa.

Varmaan on huonompiakin kohteita. Verorahojen osalta odotan silti edelleen lisää tietoa niistä mekanismeista, joilla rahan käyttäminen nimenomaan huippu-urheiluun parantaa kansanterveyttä ja yleistä hyvinvointia.
- - -
Minuutti tämän merkinnän julkaisemisen jälkeen luinkin sopivasti tämän, kuinka

Olympiakomitean nokkamiesten Timo Ritakallion ja Mikko Salosen Suomessa pitäisi käydä keskustelua, kuinka tärkeänä huippu-urheilu nähdään.

Ritakallion jos se on yhteiskunnassa tärkeä juttu, niin panostetaan siihen on vielä looginen jos-niin-lause, mutta Salosen vaatimus koko yhteiskunnan on nähtävä se merkityksellisenä, että suomalaiset pärjäävät pistää jo kysymään: anteeksi mitä?

Huey

Yksi ääni iskostui lähtemättömästi mieleeni, kun katsoin uutisia Vietnamista noina kuusikymmentäluvun päivinä. Se oli helikoptereiden roottoreiden lapojen läpätys. Se oli Vietnamin sodan taustahälyä yhdessä rockin klassisten kappaleiden kanssa. Vietnamin sota oli helikopterisota, kuten dokumentissakin sanotaan.

- Historia jatkuu

Pehmeäkantinen kappaleeni Robert Masonin Chickenhawkista oli huonossa kunnossa jo silloin kun sen jostain kahvilasta 80-luvulla löysin, ja alamäkeä on ollut jatkokin. Kansien lisäksi puuttuvat viimeiset sivut, ja koko kirja on kosteuden käpristämää pergamenttimaista rapinaa. Mutta moneen kertaan luettu ja tällä viikolla taas.

Hueyta Vietnamissa lentäneelle Masonille Huey oli kömpelöiden koulutuskopterien jälkeen kuin Ferrari, jonka rattiin automies lopulta pääsee.

The heavy, thudding noise of the main rotors - the characteristic wop-wop-wop-sound  - was caused by their huge size, 48 feet from tip to tip, and a 21-inch chord (width). With ballast weights at each blade tip, the whirling rotor system had tremendous inertia. The IP demonstrated this inertia with a trick only a Huey could do. On the ground at normal rotor speed (330 rpm) he cut the power, picked the machine up to a four-foot hover, turned completely around, and set it back on the ground.

Tiukoissa paikoissa Huey pystyi melkoisiin suorituksiin kuten tekemään itselleen tilaa katkomalla puiden latvoja pääroottori leikkurina.

I could not leave anyone behind - men were dying - and we were surrounded by fifteen-foot bush and saplings. - - - Our nose forced through the branches and leaves, the skids tugging on clinging things, and the rotors exploded into the stuff. It sounded like we were crashing. Men screamed in the back of the ship. But even as we struggled through the trees and leaves and bushes, the ground dropped beneath us.The rotors cleared the tops, and we dragged the fuselage through the last of the foliage. We burst out of the thicket in a swirl of debris - a turbine-powered brush cutter. Sky King said: "I don't fucking believe it! I laughed. I was surprised myself.

Pari ruutua ei kuulosta osuvilta

#omanapajutut

Silta meni siinä

Jotenkin Silta pisti kyllä odottamaan mielenkiinnolla seuraavaa jaksoa ja mitä sitten tapahtuisi. Mutta samaan aikaan tapahtumat eivät oikein jättäneet ainakaan itselleni erityisen pontevia muistijälkiä.

Viimeinen jakso veti langanpäitä kohtuuhyvin yhteen, ja melkein kaikki epäilyttävät tyypit olivat lopulta syyllisiä johonkin. Ja lapset jotenkin kaikista tarkkanäköisimpiä kuin vanhoissa kunnon Astrid Lindgrenin lapsietsiväromaaneissa.

Ihan kuin neljännellä kaudella ja loppua kohden olisi ollut aina vain enemmän ihmissuhteita ja tunteita ja niihin liittyviä mietteliäitä katseita. Tai ehkä vain kuvittelin, mutta ne olisin ohittanut pikakelauksella, jos se vain Yle Areenassa toimisi paremmin.

Sagan erikoinen persoona oli jo hiukan lypsetty tyhjiin edellisillä kausilla, mutta hetket, joissa hän ilman tunnerasitteita tuijotti aineistoseinää oivalluksen valon syttyessä, olivat parhaasta päästä. Kulloinenkin mysteeri loogisena ratkottavana palapelinä, liksom. Samoin ne, joissa tehtäviä jaetaan ja poliisityötä organisoidaan. Vaikka reiät juonessa projektinäkökulmaa pilasivatkin.

Käsikirjoittajan jälkipelejä Expressenissä.

Letkautusten mainious puntarissa

Suomen ankkurilta Lari Lehtoselta mainio letkautus Ylelle viestin ratkaisuvaiheesta, hehkutti Ilta-Sanomat jonkin hiihtokisan jälkeen.

En oikein löytänyt leipätekstistä yhtään mainiota letkautusta, mutta ilmeisesti viitattiin kohtaan

"Päätin vain, ettei tuollainen sprintterinretku tule meikäläisen kanssa maaliviivalle samaan aikaan, Lehtonen sivalsi Ylellä."

Mainion letkautuksen kriteerit eivät taida olla urheilussa kovin ankarat verrattuna vaikkapa kirjallisiin tai teatteripiireihin, mutta se on toki ymmärrettävää. Urheilijahan ilmaisee itseään ennen kaikkea urheilullaan eikä suoritustensa kuvailemisella sanoin.

Palaudumme taas median paineeseen lapioida ulos sisältöä, kun paikan päälle on lähdetty ja tuotantotavoitteet asetettu.

Ken Dryden tietysti tyhjensi tämänkin pajatson The Gamessa jo yli 30 vuotta sitten:

I am bright and articulate because I'm an athlete, and many athletes are not. "Like a dog's walking on its hind legs", as Dr. Johnson once put it. "It is not done well; but you are surprised to find it done at all."

Pekka ja Pätkä olympialaisissa

Vuoden 1988 talviolympialaiset Calgaryssa saattoivat olla viimeiset, joita seurasin sellaisen perinteisen lapsenomaisen innostuksen vallassa.

Tämänkertaisista ei ole tullut katsottua vielä mitään.

Mediavirrassa näyttää otsikoita riittävän. Se kertoo tietysti siitä, että kun toimittajalaumat on paikan päälle lähetetty, heidän työnsä on täyttää virta sanoilla, kuvilla ja sekunneilla, oli kerrottavaa tai ei.

Eilen kuulin, että olympiajoukkue kutoo yhdessä torkkupeittoa maansa johtajan perheelle. Jollei maata olisi mainittu, olisin olettanut puhuttavan Pohjois-Korean joukkueesta.

Tavallaan kyllä kaipaan niitä aikoja, kun urheilua vielä pystyi seuraamaan lapsenomaisen välittömän innostuneesti. Ja sama pätee tietysti moneen muuhunkin asiaan.

He-Man, Superman ja Vituiksmän

Runebergintorttu on imelistä sesonkiherkuista suosikkini. Mutta niin vain näyttää käyneen, että helmikuu 2018 meni ilman ainuttakaan.

Tunari.

Ympäri vuoden

Pitkät kalsarit, faijalta peritty lämmin paita, talvitakki, hanskat ja pipo olivat paikallaan. Heikoksi kohdaksi osoittautuivat kesäiset lenkkarit, joiden pohjien läpi kylmä puski. Siirtyminen seisomaan lumihangesta tekonurmen reunalle auttoi.

Ympärillä espoolainen talvi-iltapäivä tummui illaksi ja valonheitinten väri alkoi tuntua oranssimmalta.

Kokenut tuomari piti pelin hyvin näpeissä, vaikka nuorukaisista merkillisen moni harjoituspelissä kiukuttelikin. Toki vilkkui keltaista taajaan ja välillä punainenkin lappu.

Edellisellä vastustajalla ei ollut noin nopeita juoksijoita, kuuluivat kotijoukkueen vanhemmat spekuloivan poikien valuessa pukukoppiin.

Auto hyrisi jo käynnissä lämpimänä.

Tiistai

Aamulla Arrältä aikaa kuopuksen matkakorttiin. Vastasataneen lumen valkeuden ja aamupimeyden mustuuden kontrasti.

Kioskille valui hytiseviä työmiehiä huomioliiveissään ostamaan isoja kahveja. Siisti sisätyö on yhdenlaista ylellisyyttä.

Illalla yksi ylimääräinen kylmä olut "Marty Cranen" muistolle.

Lapsuuden iltauutisista keski-iän historiaksi

Ylellä pyörivä dokumenttisarja Vietnamin sodasta saattaa hyvinkin olla mielenkiintoisin aiheesta näkemäni. Runsas materiaali, LBJ:n ja neuvonantajiensa neuvottomuudesta kertovat äänitallenteet ja tietenkin yksilöiden tarinat. Etenkin "vastapuolelta", jota en ole ennen päässyt juurikaan kuulemaan.

Jenkkien puolelta se tarina omiin asemiin osuneesta napalmpommituksesta ja sotakirjeenvaihtajasta yrittämässä nostaa palanutta ja käsiin murenevaa mutta vielä hetken elävää sotilasta oli ennalta tuttu.

Ja sitten tämä jaksosta toiseen kypsytelty innolla sotaan halunneen nuorukaisen tarina. Loppu oli tietysti alusta asti arvattavissa, mutta nyt jo vanhan äidin sekä siskon muistelu kotitaloa kasvot vakavina lähestyneistä papista ja sotilaasta silti...

Pehmoisen lumisateinen Tallinna

Kun on aamiaisella klo 7.35, välttää pahimman ruuhkan. Maittavaa puuroa. Suomen, Viron, Belgian, Hollannin, Puolan ja Liechtensteinin joukkueet alkavat valua saliin vasta kahdeksan tienoilla.

Naapuripöydässä kulturellin oloiset rouvat keskustelivat venäjäksi. Kaunis kieli.