Risto Pakarinen: Alpo

Alpo: Risto Pakarisen ansiokkaasti kirjaama katsaus Alpo Suhosen ansiokkaaseen uraan ja arvokkaisiin ajatuksiin.

Ajatuksiin, joista osasta tunsin itsekin jonkin verran lukeneena saavani jotenkin kiinni mutta osa meni myös kieltämättä yli hilseen, kuten kansanomaisesti sanotaan. Eli en ole vielä lukenut ja sivistynyt tarpeeksi.

Syntyi ja kirjoitettiin kirjassa ihan aukikin kuvaa visionääristä, joka visionäärien tapaan sitten usein kuitenkin tarvitsee toiset ihmiset yrittämään viedä aloitetut asiat loppuun, maksamaan laskut ja siivoamaan jälkiä. Hiukan outo maku jäi omalla päätöksellä kesken jääneistä pesteistä ja jopa "nimi alla mutta en sittenkään tule" -tilanteista, mutta kaipa asemasta ja tasosta valmentajamarkkinoilla kertoo, että kysyntää silti edelleen riitti.

Antagonistina kirjassa häilyy koko ajan Kalervo Kummola, jonka muistelmat taannoin luin. Jospa näitä kahta voisikin verrata ihmis- ja toimijatyyppeinä: Korkealentoinen visionääri, jonka projektit saattavat jäädä kesken vastaan pragmaattinen bisnesmies, jolle lopputulos on kaikki, toimintatavoilla ja tulokseen johtavilla filosofioilla ei niin väliä.

Ehkä urheilussa joukkuepelinä on käyttöä molemmille ihmistyypeille.

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Sami Jo Small: The role I played

Kiinnostava muistelo, vaikka turhan monta matsia käytiinkin melkein vaihto vaihdolta läpi ja nimiä vilisti enemmän kuin ehti hahmottaa. 

Pikkutytöstä asti monen lajin taitajaksi kasvanut Sami Jo Small torjui Kanadalle monta isoa voittoa ja saavutti olympiakultaakin. Mutta koki monta kertaa äärettömän kilpailuhenkisen urheilijan tuskan ja masennuksen, kun maajoukkuevalmentaja ilmoitti, että lähdet kisoihin vain kolmosvahtina ja lopulta, ettet enää kuulu suunnitelmiimme lainkaan. 

Tutulta kuulosti salibandyihmisen korvissa, kun mestaruus oli kisoista toiseen Kanadan ja Yhdysvaltojen välinen kahden kauppa. Kaikki muut vastustajat kuului murskata tai vähintään lyödä rutiinilla, vaikka joku Suomi tai Ruotsi joskus erän tai pari pyristelikin. Eikä asetelma silti vähentänyt arkkivihollisen lyömisen suloisuutta tippaakaan.

Maalivahdin maailmaan oli vanhan sählyhylkeen helppo samaistua: kuinka laukaus luetaan jo ennen pelivälineen irtoamista lavasta pelaajan asennosta ja liikkeistä ja millaisia erilaisia tunnetiloja pelin eri tilanteissa ehtii kokea ja miten niitä koettaa kontrolloida.

Helppoa ei ole ollut olla naiskiekkoilija edes Kanadassa: naisilta kielletystä lajista hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi toiminnaksi.

Ja vielä Pohjois-Amerikan sekavalta tuntuva kilpailujärjestelmä, jossa erilaisia liigoja syntyy, kuolee, yhdistyy, vaihtaa nimeä ja joukkueita myydään kaupungista toiseen ja ristitään uudelleen.