Luettua: Saana Nilsson: Suojeluenkeli

Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).

Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)

Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.

Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.

Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:

Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:

”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”

Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.

”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.

Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia: 

HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.

IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu

IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan

Ainakin Ylen juttu ansaitsee linkin: https://yle.fi/a/74-20205073

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Muuta ajateltavaa

Omaa arkea koronakriisi on toistaiseksi muuttanut niin vähän, että viihteen kuluttaminenkin on mahtunut tavanomaisiin puitteisiin.

Netflixistä ei ole oikein saanut aloitettua uusia tuttavuuksia, mutta onneksi on loistava Moderni perhe. Tosin siitä kerrattavat jaksot käyvät aina vain vähemmiksi, kun vanhempia kausia poistuu saatavilta. Onneksi tutuistakin jaksoista löytyy yhä uusia etenkin kielellisiä nokkeluuksia. Uusi Sherlock toimii myös edelleen, vaikka onkin jo vanha. Samoin Narcosin Escobar- ja Cali-kaudet kelpasi kerrata. Meksikoon en ainakaan vielä kajonnut.

Aina vain voimistuvat äänikirjavinkit saivat lataamaan 30 päivän koejaksolle Storytelin, jonka valikoima vaikuttaa niin laajalta, että taidan toistaiseksi jäädä ihan tilaajaksi. Se tuntuu taloudellisestikin järkevältä, kun kuukausimaksu on yhden edullisemman pään kirjakauppakirjan luokkaa ja omat fyysiset hyllyt lisäksi jo täynnä.

Varsinaisten äänikirjojen ystäväksi en tosin ole vielä ehtinyt, kun teksti tuntuu kuunnellessa edistyvän piinallisen hitaasti sen sijaan, että saisi lukea nopeasti. Huomaan mieluummin lukevani opukset ekirjoina ruudulta aina, kun sellainen vaihtoehto on tarjolla.

Komisario emeritus Sillanpään Skoudena stadissa on ollut tähän mennessä mielenkiintoisimmasta päästä, Gustafssonin tarinat Karhu-ryhmästä taas oli paketoitu konsulttijargoniin. Rööperi horjutti uskoa kotimaisen korruption vähäisyyteen, ja kirjasta Dresdenin pommituksista olen toistaiseksi napsinut vasta haukkapaloja sieltä täältä.