Risto Pakarinen: Alpo

Alpo: Risto Pakarisen ansiokkaasti kirjaama katsaus Alpo Suhosen ansiokkaaseen uraan ja arvokkaisiin ajatuksiin.

Ajatuksiin, joista osasta tunsin itsekin jonkin verran lukeneena saavani jotenkin kiinni mutta osa meni myös kieltämättä yli hilseen, kuten kansanomaisesti sanotaan. Eli en ole vielä lukenut ja sivistynyt tarpeeksi.

Syntyi ja kirjoitettiin kirjassa ihan aukikin kuvaa visionääristä, joka visionäärien tapaan sitten usein kuitenkin tarvitsee toiset ihmiset yrittämään viedä aloitetut asiat loppuun, maksamaan laskut ja siivoamaan jälkiä. Hiukan outo maku jäi omalla päätöksellä kesken jääneistä pesteistä ja jopa "nimi alla mutta en sittenkään tule" -tilanteista, mutta kaipa asemasta ja tasosta valmentajamarkkinoilla kertoo, että kysyntää silti edelleen riitti.

Antagonistina kirjassa häilyy koko ajan Kalervo Kummola, jonka muistelmat taannoin luin. Jospa näitä kahta voisikin verrata ihmis- ja toimijatyyppeinä: Korkealentoinen visionääri, jonka projektit saattavat jäädä kesken vastaan pragmaattinen bisnesmies, jolle lopputulos on kaikki, toimintatavoilla ja tulokseen johtavilla filosofioilla ei niin väliä.

Ehkä urheilussa joukkuepelinä on käyttöä molemmille ihmistyypeille.

Tour de France – Unchained ja kiittäen hyväksytty arvosana

Netflixin dokumentti vuoden takaisesta Tour de Francesta oli eittämättömän onnistunut.

Päälankana tietenkin Jonas Vingegaardin ja Tadej Pogacarin voittotaistelu, jossa ovelasti keskityttiin tanskalaisen näkökulmaan ja tiiminsä taktiikoihin samalla kun Pogacar jätettiin vieraammaksi ja uhkaavaksi antagonistiksi.

Mutta pääjännitteen rinnalla vietiin etevästi muita tarinoita pienemmistä voitoista ja selviytymisistä. Pikkutallin ”pakko” voittaa edes yksi etappi ollakseen menettämättä sponsoreitaan, ranskalaisten kansalliset paineet menestyä, melkein hengen vieneen kolarin jälkeen kilpailemaan palannut arpinen Fabio Jakobsen.

Ylämäissä kärsivää keskivartalolihavaa harrastajaa kosketti etenkin kohta, jossa  joukkuetoverit jännittävät ja kannustavat maaliviivalla, kun parhaimmillaan etappivoitoista taisteleva sprintterirakenteinen Jakobsen sinnittelee murhaavassa vuoristonousussa henkihieverissä viimeisenä perille 16 sekuntia ennen aikarajan täyttymistä ja diskausta.

It never gets easier, you just get faster, kerrotaan Greg LeMondin sanoneen lajista.

Ja että dokumentissa leikillisesti ”Jasper the Disasteriksi” kutsuttu Jasper Philipsen onkin vienyt tämänvuotisessa kisassa jo neljä etappia ja kantaa vihreää paitaa.

Ja vilahtelihan siellä suomalaistaustainen Charly Wegelius EF Education – EasyPost -tallin ajajia ohjeistamassa.

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Veikkaus ja taikasauvan heilautus

Keskustelu urheilun rahoituksen ja Veikkauksen asemasta jatkuu ja koronan synnyttämän rahoituskriisin myötä ymmärrettävästikin vain kiihtyy.

Silti oudoksun sävyä, joka usein kuulostaa siltä, että kunhan Veikkauksen monopolista luovutaan, loppuu peliongelmaisten riistäminen ja muu paha kuin taikasauvan heilautuksella.

Oletttaisin kuitenkin, että peruspalikat pysyvät, oli systeemi mikä tahansa. Jatkossakin on poliittinen paine rahoittaa urheilua ja liikuntaa julkisista varoista. Jatkossakin on jokin tai joitain toimijoita pyörittämässä rahapelejä, yrittämässä maksimoida katteensa ja tulouttamassa rahaa julkisiin varoihin. Jatkossakin osa ihmisistä on peliongelmaisia.

Mistä puhumme, kun puhumme politiikan kuulumisesta urheiluun?

Nyt kovasti puhuttava "Kuuluuko politiikka urheiluun" on turhan epämääräinen kysymys ollakseen mielekäs. 

Miten olisi vaikka jako
1) Urheilijan oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
2) Urheilujohtajan / -organisaation oikeus / velvollisuus ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin?
3) Oikeus / velvollisuus boikotoida urheilutapahtumaa?
4) Urheilutapahtumat yhteiskunnallisten kannanottojen paikkoina: mahdollisuudet ja uhat?
5) Mikä on "politiikkaa"? Rajanveto vaikkapa ihmisoikeuskysymyksiin?

Petteri Sihvosen mielenkiintoista kolumnia aiheesta tuntuu ainakin Facebookissa tyrmätyn yksioikoistavalla ajatuksella, että hän vain haluaisi urheilun sulkevan silmänsä yhteiskunnallisilta kysymyksiltä. Mielestäni kuitenkin Sihvosen ennenkin muistuttama pointti avautuvasta Pandoran lippaasta on sekin relevantti. 

Jotkut tuntuvat hiukan naiivin oloisesti ajattelevan, että urheilun avaaminen laajemmin politiikalle merkitsisi vain kivoja urheilijoita nostamassa esiin oikeita asioita kuten ilmastonmuutoksen, rasismin ja Trumpin vastustamista. Yhteiskunnallisiin asioihin vain tuppaa liittymään monenlaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä ristiriitoja, joista suurin osa ei ole mustavalkoisia.

Kärjistetyn esimerkin tulevaisuuden kisoissa ottaa tuolla aitajuoksija vastaan mitaliaan nyrkki uhmakkaasti pystyssä, koska Black Lives Matter ja suomalaisella hyppääjällä on kivasti suvaitsevaisuudesta muistuttava sateenkaarihikinauha. Katsomossa tuolla muistuttavat armenialaiset fanit vuoden 1915 kansanmurhasta, ja puheita semmoisesta provokaationa pitävät Turkin kannattajat ovat juuri hyökkäämässä heidän kimppuunsa. Eteläkaarteessa halutaan maahanmuuttajia ulos Suomesta, ja keihäänheittopaikalla vaatii kivuliaan avioeron läpikäynyt suomalainen istumalakollaan lakimuutosta isien oikeuksien parantamiseksi. Itäkatsomossa selvitellään Lähi-idän pakolaiskysymystä, ja maraton on keskeytetty ilmastoaktivistien suljettua reitin.

Toisaalla valmistelee joku radikaalia ehdotusta kisoiksi, joissa yhteiskunnalliset kiistakysymykset jätettäisiin urheilemisen ajaksi ulkopuolelle.

Voisiko ikävä ihminen olla vuoden valmentaja?

Faktat:

Urheilutoimittajain Liitto palkitsee vuosittain mielestään maan parhaat urheilijat ja valmentajat. Nyt on asiaa valmistellut liiton toimikunta nimennyt ehdolle joukkuevoimistelussa MM-kultaa valmentaneen kaksikon, jonka toinen osapuolen valmennusmenetelmien eettisyyden Urheilulehti taannoin näyttävästi kyseenalaisti. Ehdokasasettelu on esimerkinomainen, ja jäsenillä on vapaus äänestää myös listan ulkopuolisia ehdokkaita.

Kyseisen valmentajan nimeäminen ehdokkaaksi on herättänyt urheilutoimittajien keskuudessa närkästystä, ja jotkut toimittajat ovat jopa ilmoittaneet eroavansa liitosta asian vuoksi. Liiton puheenjohtaja on vastannut kritiikkiin ehdokasasettelun perustuvan varsin kaavamaisesti kilpailulliseen menestykseen, ja että jäsenillä on äänensä antaessaan valta harkita, minkä painoarvon millekin seikalle antavat.

Pohdintaa:

Kalibrointina on aluksi tietysti hyvä muistaa, ettei kyse ole mistään sen suuremmasta asiasta kuin yhden yhdistyksen yhdellä elämänalueella jakamista huomionosoituksista.

Periaatteellisesti tapaus pistää miettimään ensinnäkin, mitkä ovat relevantteja seikkoja jaettaessa kunnianosoituksia jollain erityisalalla kuten urheilussa ja toiseksi, millaisin menettelyin niitä seikkoja tulisi punnita.

Sijoituksin mitattu urheilumenestys on melko yksiselitteinen kriteeri, mutta kuinka laajalti tulisi tarkastella henkilön yleisempää kelpoisuutta ja kunnollisuutta harkittaessa, onko hän kelpoinen vaikkapa ehdolle vuoden valmentajaksi tai urheilijaksi?

Kyseenalaistuksen tässä aiheuttanut valmentajan väitetty ankaruus tai jopa julmuus alaikäisiä urheilijoita kohtaan on vielä lähellä itse urheilua liikkuva seikka, mutta urheilumenestyjä voi toki herättää pahennusta muutenkin. Kuinka laajalti tulisi huomioida moraalisesti paheksuttavat seikat, vaikka ne eivät ylittäisi mitään sanktiokynnystä?

Kuten I-medioiden urheilun toimituspäällikkö Minna Kallasvuo Twitterissä totesi: Kymmenen vuotta sitten tästä tai vastaavasta ehdokkaasta ei olisi edes spekuloitu. Nyt urheilun ja huippu-urheilun tekemisen konteksti on muuttumassa.

Entä, jos urheilumenestyjä on laiminlyönyt tai kohdellut julmasti perheenjäseniään? On päihteiden väärinkäyttäjä? Velkaantunut vastuuttomasti? Nähty persujen marssilla? Rehvastellut epäekologisella elämäntavalla kuten isoilla autoillaan tai pihvien grillaamisellaan?

Entä miten epäeettinen toiminta tulisi todeta, jotta se voitaisiin katsoa perusteeksi katsoa henkilö kelvottomaksi saamaan huomionosoitusta? Vaikkapa täytäntöönpanokelpoinen päätös syyllistymisestä rikokseen tai vakavaan urheilun sääntöjen rikkomiseen kuten dopingiin varmaankin olisi sellainen.

Nyt puheena olevassa tapauksessahan valmentajaa ei ole tuomittu tai edes syytetty missään urheilun instanssissa, ja tietääkseni seura on katsonut hänet edelleenkin päteväksi ja sopivaksi jatkamaan tehtävässään nuorten urheilijoiden valmentajana.

On toki sinällään loogista, että juuri urheilutoimittajat pitävät urheilutoimittajien esittämää näyttöä painavana, mutta kuinka oikeudenmukainen toimija on media toimiessaan samaan aikaan syyttäjänä ja tuomarina? Riittäisikö mediassa esitetty väite tai vihjaus väärintekemisestä perusteeksi henkilön hyljeksimiselle?

Palaamme toki jälleen alkuun: tässä kyse on kaikkinensa vain urheilutoimittajien keskinäisestä näkemyksestä.

Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen myös sikäli, että julkisuudessa vaikuttaa siltä kuin myös erinäisissä työ- ja muissa tehtävissä olisi alettu perata ihmisten mainetta ja mielipiteitä ohi varsinaisen ydinasiaan liittyvän pätevyyden.

(Valmentaja-asiaan liittyy vielä liiton puheenjohtajan eräitä ilmeisesti heikosti harkittuja julkisia kommentteja, mutta ne jätän järjestön jäsenten väiteltäviksi kun en ole urheilutoimittaja.)

Ristiriidan tunne

Suomea ansiokkaasti Pohjois-Amerikan huippuliigassa edustava koripalloilija kertoo kampanjassa lopettaneensa punaisen lihan syömisen. Hän puhuu ilmastonmuutosta vastaan ja kehottaa seuraajiaan tekemään vastuullisia valintoja, maan päälehti kertoo.

Samaan aikaan hänen työnsä on matkustamista ympäri mannerta. Erään tilaston, jota en ole sen kummemmin tarkistanut, mukaan suomalaistähden joukkueen kauden matkamailit vuonna 2014 olivat 39 108. Enimmäkseen lentokoneella, oletan.

Tähden kannanotto kuitenkin nostaa ilmastoasiaa esiin, minua muistutetaan. Ja että monet häntä ihailevat saattavat alkaa tämän vuoksi tehdä viisaampia valintoja.

Saattaa olla, ja toivottavasti.

Silti jää ristiriidan tunne. Ja tunne, että urheilussa, jonka apparaattia itsekin poljen, on helppo antaa huolestuneita lausuntoja ja tehdä pieniä helppoja ympäristötekoja mutta jättää ne isot tekemättä. Tuhannet joukkueet, formula-autot, hevoset ja kiertueet lentelevät edelleen ympäri maailmaa, jäähallit jäähtyvät ja jalkapallohallit keskellä aavikkopätsejä valmistaudutaan viilentämään MM-kisoja varten.

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitäisi

Itse en muista kuulleeni Eero Hyökyvirrasta ennen, mutten olekaan niin sisällä jalkapallossa. Sen verran lupaava nimi hän kotimaisessa skenessä ilmeisesti kuitenkin oli, että uutinen hänen päätöksestään päättää tavoitteelllinen ura lajissa herätti keskustelua.

Yksi ansiokas kommenttikirjoitus aiheesta päättyy keskeiseen kysymykseen:

Suurin ja edelleen avoimeksi jäävä kysymys minkä Hyökyvirran ratkaisu nostaa jälleen kerran esille onkin: kuinka saada urheilun arvostus sille tasolle, että nuori tai vähän vanhempikin, valitsee ennemmin sen kuin helpommalta tuntuvan “normaalin” elämän. Ja tähän kysymykseen suomalaisen huippu-urheilun, niin jalkapallossa, kuin lajirajoista riippumatta, tulisi pystyä löytämään mahdollisimman hyvä vastaus.

Urheilupiireissä dogmi on tietenkin, että huippu-urheilu on tärkeää ja mahdollisimman moni potentiaalia omaava nuori ihminen tulisi saada panostamaan siihen.

Mutta entä jos dogmi kyseenalaistettaisiin? Miksi urheilun arvostus tulisi saada sille tasolle, että nuori valitsisi mieluummin urheilu-uran kuin "normaalin elämän"? Keiden toiveita ja haaveita hän silloin toteuttaisi?

Viivoja vedessä

Yksi Lindgrenin ja Sihvosen radio-ohjelman vakioaiheista on, kuuluuko politiikka urheiluun. Taannoin siinä kohdin, kun yksi ja toinenkin saksalainen jalkapalloseura kuuluu ilmoittaneen, etteivät muuatta kiisteltyä etenkin maan itäosissa suosittua puoluetta kannattavat henkilöt ole tervetulleita heidän otteluihinsa.

Molemmat luokitellevat itsensä jonkinlaisiksi vasemmistoliberaaleiksi, mutta väittelyosuudessa heidän kuuluu olla eri mieltä. Nyt perusteli toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka tärkeää on julistaa ihmisoikeuksia. Ja toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka vaarallista on luokitella kanssakansalaisia oikeisiin ja vääriin.

Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Sopivasti perään putkahti julkisuuteen muuan koulumaailmaan sijoittunut somekohu, joka kaikenlaisen epäolennaisemman takaa sai miettimään, mitä pilteille koulussa opetetaan. Tottahan toki jonkinlaisia arvoja, kutsuttiin sitä sitten indoktrinaatioksi tai ei. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa, jota kurkkasin,  on arvot määritelty juuri niin väljän mukavasti kuin arvelinkin, ja jostain opetuksen rivien väleistä vilkkuivat ainakin meidän kouluaikoinamme myös opettajien henkilökohtaiset näkemykset.

Mutta kysymys sielläkin sama: Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Ihminen ja huippu-urheilijan mitta

Tuo on saatava, ilmoittivat luistelijattaret heti kuullessaan Kiira Korven muistelmien ilmestymisestä. Kampin Suomalainen oli sopivasti vieressä, ja siellä uutuutta komeilikin pinoissa.

Ehdin itse lukea ensimmäisenä luistelijatarten ollessa jäällä ja nukkumassa, ja tekstiä sopi sovitella omaan tähän ikään syntyneeseen urheilun maailmankuvaan.

Ihminen kasvamassa omaksi itsekseen, kuten tavataan epätäsmällisesti sanoa, voisi olla yksi tiivistys. Ja ihminen ja urheilija suhteessa valmentajiinsa, kilpakumppaneihin ja läheisiinsä, voisi olla toinen.

Ja ihmisen kasvamisen itsekseen ja huippu-urheilun eetoksen välinen jännite ehkä kaikkein mielenkiintoisimpana. Urheilussa pitää olla vahva, positiivinen, energinen ja itsevarma. Vaikkei aina olisikaan. Äärimmillään voi alkaa epäillä omia fyysisiä tuntemuksiaankin: sattuuko oikeasti vai kuvittelenko vain. Jos ihminen ei osaa tai ehdi tai saa / uskalla pohtia eikä valmentaja oikeasti kysyä, miltä tuntuu, urheilijan ja urheilun vaatimusten välinen jännite voi kasvaa repiväksi.

Kiira Korpi on aiheen kanssa julkisuudessa, koska menestyi ja oli oman kertomansa mukaan taipuvainen ahdistuneisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, että samat jännitteet taitavat löytyä eri suuruisina kaikkialta, missä urheillaan tavoitteellisesti.

"Urheilun eetosta" googlaamalla löytyi myös kiintoisa väitös "Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa - Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa". Yhtenä mahdollisena jaotteluna työn eetos, menestyksen eetos, virtuositeetin eetos, hauskuuden eetos ja huolenpidon eetos, jotka kaikki urheiluun nivoutuvat.

Kirjasta revityt seurapiiritarinat sitten erikseen.
- - -
Ja Ilta-Sanomien mestarillinen kyky rakentaa "ristiriita" ja lypsää siitä sitten jopa sarja juttuja:

1. Kysytään kommenttia kirjan sisällöstä Taitoluisteluliiton entiseltä puheenjohtajalta. Joka ei ollut lukenut kirjaa mutta kommentoi toimittajan siitä kertoman perusteella, on jutussa myöhemmällä lisäyksellä myönnetty.
2. ...en ihan ymmärrä, onko tämä mielipiteisiin vaikuttaminen paras tapa edetä, entinen puheenjohtaja varovasti kommentoi.
3. Jes, meillä on jotain, mitä voi väittää ristiriidaksi. Seuraavaksi siis juttu "Kiira Korpi joutui kritiikin kohteeksi – entinen kilpakumppani puolustaa: ”Hyssyttely ei auta mitään”"
4. Yksi juttu saadaan kulmalla "Näin Korpi vastaa kritiikkiin".
5. Kirsikaksi kakkuun kommenttijuttu, jonka mukaan "Kiira Korpi on saanut osin käsittämätöntä kritiikkiä kirjastaan" ja "Lajin maine onkin yhtäkkiä tärkeämpi kuin urheilijan hyvinvointi!"

Bravo.

Niukkuutta jakamassa

Tieto paraurheilijoiden kisamatkojen omavastuuosuuksista herätti yhden jos toisenkin lausumaan paheksuntansa liiton herrojen julmuudesta ja ajattelemattomuudesta.

Keskustelun edetessä tuli esille, että tällainen vuosikausia vallinnut käytäntö on ollut voimassa myös nuorten yleisurheilumaajoukkueilla ja itse asiassa kai useimmissa urheilulajeissa. Ja että arvokisamatkat ilman urheilijalle koituvia kustannuksia taitavatkin olla ylellisyys, johon suurin osa ei yllä.

Isompi mielenkiintoinen kysymys voitaneenkin asetella muotoon "mitkä ovat ja mitkä eivät ole hyväksyttäviä jakokriteerejä, kun urheilijoiden käyttöön osoitetaan resursseja?" Kun niitä resursseja ei koskaan ole niin paljoa, että kaikki kokisivat saaneensa tarpeeksi.

Kun asiassa on viitattu yhdenvertaisuuslakiin, siteeraan tähän se kahdeksannen pykälän  alun:

Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.