Luettua: Saana Nilsson: Suojeluenkeli

Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).

Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)

Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.

Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.

Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:

Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:

”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”

Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.

”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”

Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.

Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia: 

HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.

IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu

IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan

Ainakin Ylen juttu ansaitsee linkin: https://yle.fi/a/74-20205073

Risto Pakarinen: Alpo

Alpo: Risto Pakarisen ansiokkaasti kirjaama katsaus Alpo Suhosen ansiokkaaseen uraan ja arvokkaisiin ajatuksiin.

Ajatuksiin, joista osasta tunsin itsekin jonkin verran lukeneena saavani jotenkin kiinni mutta osa meni myös kieltämättä yli hilseen, kuten kansanomaisesti sanotaan. Eli en ole vielä lukenut ja sivistynyt tarpeeksi.

Syntyi ja kirjoitettiin kirjassa ihan aukikin kuvaa visionääristä, joka visionäärien tapaan sitten usein kuitenkin tarvitsee toiset ihmiset yrittämään viedä aloitetut asiat loppuun, maksamaan laskut ja siivoamaan jälkiä. Hiukan outo maku jäi omalla päätöksellä kesken jääneistä pesteistä ja jopa "nimi alla mutta en sittenkään tule" -tilanteista, mutta kaipa asemasta ja tasosta valmentajamarkkinoilla kertoo, että kysyntää silti edelleen riitti.

Antagonistina kirjassa häilyy koko ajan Kalervo Kummola, jonka muistelmat taannoin luin. Jospa näitä kahta voisikin verrata ihmis- ja toimijatyyppeinä: Korkealentoinen visionääri, jonka projektit saattavat jäädä kesken vastaan pragmaattinen bisnesmies, jolle lopputulos on kaikki, toimintatavoilla ja tulokseen johtavilla filosofioilla ei niin väliä.

Ehkä urheilussa joukkuepelinä on käyttöä molemmille ihmistyypeille.

Kaksi kuvausta sotilasmaailmasta

Mielenkiintoista lukea peräkkäin kahdet kovin erilaiset sotilasmuistelmat: Ilmari Käihkön Sotilaan päiväkirja ja Martti J. Karista kertova Käsikirjoitukset eivät pala.

Melko vanhana ja kouluttautuneena varusmieheksi ja sitten rauhanturvaajaksi Tšadiin lähtenyt Käihkö pettyi niin varusmiespalvelukseen kuin rauhanturvaamiseenkin. Pienestä pitäen oikeistolais-isänmaallisessa ympäristössä Kouvolassa kasvanut Kari taas oli laskuvarjojääkärinä ja sittemmin ammattisotilaana elementissään, vaikka urahaaveissa välillä välähtikin myös historianopettajan työ.

Ensivaikutelmana Käihkön kirjasta oli, että onpa kaverilla voimakas, ehkä liiankin voimakas sosiaalinen omatunto, ainakin sotilaaksi. Kun kärjistäen ”järkyttyy kuullessaan parikymppisten suomalaismiesten käyttävän Afrikassa n-sanaa”. Mutta muutenkin huokuu päiväkirjassa ankara syyllisyydentunto siitä, että hän itse on rikkaasta maasta ja toiset maailmassa köyhiä. Kun Käihkö ilmoittaa, ettei halua olla sotilas, jos sotilaalla pitää olla vihollisia, lukija miettii, miksi hän sitten on rauhanturvaajana vapaaehtoisesti sotilas. No rahan takia ja ehkä samalla tarkkailevassa tutkijan roolissakin, teksti vastaakin.

Sotilaat kohtaamassakin lähinnä siviilejä on tietysti nykyajan toistuva tilanne, kuten amerikkalaisetkin ovat monesti huomanneet. Sitä käsittelee myös Martti J. Kari Balkanilla:

"Alistajien eli peiliaurinkolasien käyttö oli kielletty, baretti piti pitää olkapäällä, eikä rynnäkkökivääreitä ollut vaan sivuaseena oli pistooli. Meillä opetettiin paljon sitä, miten ihmiset kohdataan."

Melkeinpä tärkeintä sotilaan tehtävässä on motivaatio, ja tehtävästä Tšadissa se ilmeisestikin jäi puuttumaan. Vaikka vaaroista puhuttiin, jäivät aseita ja suojavarusteita kantaneen joukon kokemukseksi sotimisesta pari yössä kuulunutta laukausta jostain kaukaa, ja ilmeisesti miehille oli muutenkin epäselvää, miksi he yleensäkään maassa olivat. Martti J. Karin kohdalla motivaatiota riitti koko ajan, ja potentiaalinen vihollinen oli naapurissa, vaikka sotilaiden kuuluikin vuosikymmenten ajan opiskella ulkoa YYA-sopimusta.

Ilmari Käihkö aloitti sotilasuransa jo tutkijana, Martti J. Kari taas veti vielä lukiossa ennätysrivin nelosia, mutta osoitti tarvittaessa pystyvänsä maanisella opiskelutahdilla vaikka mihin: tuloksena priimuksen titteleitä sotilasopetuslaitoksissa ja akateemisia saavutuksia siviilissäkin aina väitöskirjaa myöten.

Juhlapuheissa tavataan korostaa Suomen puolustusvoimien solidaarista ja kansaa yhdistävää luonnetta, ja kuten irlantilaisten ammattisotilaiden rinnalla palvellut Käihkö huomaakin, sotaväkemme on vähemmän luokkatietoinen kuin vaikkapa anglosaksisissa maissa, joissa upseerit ja miehistö tulevat eri taustoista ja puhuvat käytännössä jopa eri englantia. Mutta samalla Käihkö noteeraa suomalaisen kantahenkilökunnan alentuvan asenteen suhteessa reserviläisiin ja etenkin varusmiehiin, joita he kohtelevat kuin lapsia. Luokkaraja se on meilläkin ja kapiaiset oma yhteisönsä kurssiveljeyksineen. Miten tähän kuvioon asettuvat reservinupseerit, en osaa taviksena sanoa.

Käihkö tekee mielenkiintoisia huomioita sotajoukon ryhmädynamiikasta ja sen muodollisista ja tosiasiallisista hierarkioista samoin kuin johtamistavoista ja niiden tuloksista. Samoja on ehtinyt tietysti jokainen miettiä niin armeijassa kuin siviilissäkin: Mitkä ovat roolit ryhmässä ja millaisia johtajia oikeasti arvostetaan ja kunnioitetaan ja miksi. 

Martti J. Karin roolista en aikanaan ehtinyt kummempia havaintoja tehdä hänen pistävän nuoren luutnantin katseensa lävistäessä rivimme alaviistosta, mutta kirjasta päätellen hän on ollut jossain määrin outolintu upseerikunnassa. Ja ilmeisesti hetkittäin myös vastahangassa joidenkin kanssa. Onko jääminen eläkkeelle everstin arvoisena ammattiupseerille onnistuminen vai epäonnistuminen, en osaa sanoa.

Lämmittää lukea Karin ilmeisen substanssia korostavasta asenteesta tittelien, hienostelun ja jopa arvosanojen kustannuksella. ”...lempiravintola oli IKEA, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostoksensa aina Prismasta”. Samalla toki hänen itse arvostamansa asiat ja niiden tunnusmerkit ilmeisesti saivat näkyä: Mieleen jäivät nuoren luutnantin hyppysiivet palveluspuvun rintapielessä, ja kirjassa kerrotaan ponnisteluista saada lupa kantaa vormussa Puolan laskuvarjojääkärikoulutuksen läpäisemisestä kertovaa merkkiä.

Yhteistä molemmille kirjoille on, että media on tietenkin koettanut etsiä niistä nostoiksi tunteisiin vetoavia kohtia saadakseen klikkauksia edes jonkinlaisilla kohuotsikoilla. Tiedustelutoimintaa koskevat sellaiset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta Martti J. Karin sairastumista ja kuolemaa koskevat tuntuvat lähinnä tunkeilevilta. Niissä kohdin tuli kirjaakin lukiessa tunne, että nämä ovat yksityisasioita, tässä kohdin voisin poistua huoneesta ja sulkea oven takanani.

Ja molempien kirjojen ajankohtaisuuden ja ehkä kirjoittamisenkin taustalla on maailman muuttuminen. Käihkön kohdalla vanhan sotilas- ja muunkin maailman suhde rasismin ja sukupuolten tasa-arvon kaltaisiin kysymyksiin, Karin kohdalla taas Venäjän paljastuminen sittenkin arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi diktatuuriksi. 

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Korruptiota ja mudan makua

Pääjohtaja maksatti kampaamolaskunsa ja autopesunsa veronmaksajilla. Päätoimittajat suojelivat ahdistelusta epäiltyä saunakaveripoliitikkoaan. Vartija kavalsi vankien rahat. Poliisit kännäsivät työaikana. Miljonääri raiskaili. Tuttu tullimies ei ollut huomaavinaan kiellettyä lastia.

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, kuinka sinisilmäinen ja luottavainen sitä joskus onkaan ollut. Sittemmin uutisia ja erinäisiä muistelmia lukiessa usko vuosi vuodelta karissut.

Valta selvästikin turmelee, ja tilaisuuden tullen ihminen kahmii itselleen rahaa, muita etuja, seksiä, hänelle kuulumatonta lisävaltaa. Ja varmaan useimmissa tapauksissa oppii uskottelemaan itselleen ansaitsevansa sen kaiken, koska onhan hän tehnyt kovasti töitä tai ainakin koska on hän, erityinen.

Varmaan vain hyväksyttävä, että ihminen on itsekäs, ahne ja laiska. Ja toimittava sen mukaan.

Luottamus hyvä, kontrolli parempi, muistutti oliko se sitten Feliks Dzeržinski vai kenen suuhun lause milloinkin onkaan laitettu.

Voisiko ikävä ihminen olla vuoden valmentaja?

Faktat:

Urheilutoimittajain Liitto palkitsee vuosittain mielestään maan parhaat urheilijat ja valmentajat. Nyt on asiaa valmistellut liiton toimikunta nimennyt ehdolle joukkuevoimistelussa MM-kultaa valmentaneen kaksikon, jonka toinen osapuolen valmennusmenetelmien eettisyyden Urheilulehti taannoin näyttävästi kyseenalaisti. Ehdokasasettelu on esimerkinomainen, ja jäsenillä on vapaus äänestää myös listan ulkopuolisia ehdokkaita.

Kyseisen valmentajan nimeäminen ehdokkaaksi on herättänyt urheilutoimittajien keskuudessa närkästystä, ja jotkut toimittajat ovat jopa ilmoittaneet eroavansa liitosta asian vuoksi. Liiton puheenjohtaja on vastannut kritiikkiin ehdokasasettelun perustuvan varsin kaavamaisesti kilpailulliseen menestykseen, ja että jäsenillä on äänensä antaessaan valta harkita, minkä painoarvon millekin seikalle antavat.

Pohdintaa:

Kalibrointina on aluksi tietysti hyvä muistaa, ettei kyse ole mistään sen suuremmasta asiasta kuin yhden yhdistyksen yhdellä elämänalueella jakamista huomionosoituksista.

Periaatteellisesti tapaus pistää miettimään ensinnäkin, mitkä ovat relevantteja seikkoja jaettaessa kunnianosoituksia jollain erityisalalla kuten urheilussa ja toiseksi, millaisin menettelyin niitä seikkoja tulisi punnita.

Sijoituksin mitattu urheilumenestys on melko yksiselitteinen kriteeri, mutta kuinka laajalti tulisi tarkastella henkilön yleisempää kelpoisuutta ja kunnollisuutta harkittaessa, onko hän kelpoinen vaikkapa ehdolle vuoden valmentajaksi tai urheilijaksi?

Kyseenalaistuksen tässä aiheuttanut valmentajan väitetty ankaruus tai jopa julmuus alaikäisiä urheilijoita kohtaan on vielä lähellä itse urheilua liikkuva seikka, mutta urheilumenestyjä voi toki herättää pahennusta muutenkin. Kuinka laajalti tulisi huomioida moraalisesti paheksuttavat seikat, vaikka ne eivät ylittäisi mitään sanktiokynnystä?

Kuten I-medioiden urheilun toimituspäällikkö Minna Kallasvuo Twitterissä totesi: Kymmenen vuotta sitten tästä tai vastaavasta ehdokkaasta ei olisi edes spekuloitu. Nyt urheilun ja huippu-urheilun tekemisen konteksti on muuttumassa.

Entä, jos urheilumenestyjä on laiminlyönyt tai kohdellut julmasti perheenjäseniään? On päihteiden väärinkäyttäjä? Velkaantunut vastuuttomasti? Nähty persujen marssilla? Rehvastellut epäekologisella elämäntavalla kuten isoilla autoillaan tai pihvien grillaamisellaan?

Entä miten epäeettinen toiminta tulisi todeta, jotta se voitaisiin katsoa perusteeksi katsoa henkilö kelvottomaksi saamaan huomionosoitusta? Vaikkapa täytäntöönpanokelpoinen päätös syyllistymisestä rikokseen tai vakavaan urheilun sääntöjen rikkomiseen kuten dopingiin varmaankin olisi sellainen.

Nyt puheena olevassa tapauksessahan valmentajaa ei ole tuomittu tai edes syytetty missään urheilun instanssissa, ja tietääkseni seura on katsonut hänet edelleenkin päteväksi ja sopivaksi jatkamaan tehtävässään nuorten urheilijoiden valmentajana.

On toki sinällään loogista, että juuri urheilutoimittajat pitävät urheilutoimittajien esittämää näyttöä painavana, mutta kuinka oikeudenmukainen toimija on media toimiessaan samaan aikaan syyttäjänä ja tuomarina? Riittäisikö mediassa esitetty väite tai vihjaus väärintekemisestä perusteeksi henkilön hyljeksimiselle?

Palaamme toki jälleen alkuun: tässä kyse on kaikkinensa vain urheilutoimittajien keskinäisestä näkemyksestä.

Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen myös sikäli, että julkisuudessa vaikuttaa siltä kuin myös erinäisissä työ- ja muissa tehtävissä olisi alettu perata ihmisten mainetta ja mielipiteitä ohi varsinaisen ydinasiaan liittyvän pätevyyden.

(Valmentaja-asiaan liittyy vielä liiton puheenjohtajan eräitä ilmeisesti heikosti harkittuja julkisia kommentteja, mutta ne jätän järjestön jäsenten väiteltäviksi kun en ole urheilutoimittaja.)