Olen pitänyt salmiakkikossua 90-luvun keksintönä, mutta Veikko Huovisen novellikokoelma Mikäpä tässä vuodelta 1969 vinkkaa toista.
Sangen mukavaa on keksiä uusi likööri viinasta ja luonnonyrteistä. On kokeilemattomia marjojakin, lillukkalikööri saattaisi olla sangen hyvää. Entäpä jos salmiakkipastilleja liuotettaisiin spriihin? Tai jos nauris- ja porkkanamehua sekoitettaisiin kreikkalaiseen ouzoon? Mahdollisuuksia on todella monia.
Toki kokeilut, ainakin kaupalliset sellaiset, taisivat tulla mukaan vasta nyttemmin.
Muutoin toistan, etten lakkaa ihastelemasta Veikko Huovisen tekstiä, joka varsinkin nykyisiin somen pikasähkeisiin verrattuna läikkelehtii eteenpäin kuin kiireetön kevätpuro. Välillä nopeammin, välillä hitaammin, välillä akanvirraksi seisahtuen.
Varsinaisiin naurunrähähdyksiin ei Huovista lukeva äityne, mutta jatkuva hymynkare ja hiljainen hyreksiminen hänen osaansa kuuluvat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
kerran koetin. juoma maistui lähinnä lapsuuden yskänlääkkeeltä. makeus ja salmiakin maku estivät aistimasta juoman voimakkuuden.
huovisessa tarina on löytänyt kertojansa. jossakin juhlahaastattelussa hän sanoi että hän on koko kirjailijanuransa ajan painottanut mielikuvituksen merkitystä. viimeisinä vuosinaan hän joutui tunnustamaan: todellisuus on sepitettä ihmeellisempää.
meri
En ole tainnut pariin vuoteen maistaa, mutta kuvaus vastaa kokemusta täysin.
Pidän hyvänä keksintönä, siinä kontekstissa kuin alkoholista voi niin sanoa.
Huovisesta tulee sellainen kukkahattusedän reaktio, että noinkohan uudet sukupolvet näitä aarteita enää löytävät. Ymmärtävätkö laadukkaan suomen kielen päälle?
Lähetä kommentti